Voi lapsi parkaa! Ei tiennyt hän, mitä kaikkia julmia tepposia oli tuolla kaikkein ilkeimmällä ihmisellä taaskin mielessä.
9. Särkynyt ruukku.
Aamulla varhain meni Marietta ruukkuinensa kaivolle. Kalliolla ei näkynyt vielä kukkia. Ja varhaistapa nyt vielä olikin; vasta aurinko paraillaan oli nousemassa meren takaa.
Kuuluipa askelia. Colin tuli, käsissään kukkakimppu. Marietta lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Colin jupisi: "Hyvää huomenta, Marietta!" — Mutta tuo tervehdys ei tullut häneltä sydämmestä, tuskinhan hän sai sen sanotuksikaan.
— "Miksi sinä niin julkisesti kannat nauhaani, Colin?" sanoi Marietta ja laski ruukun kalliolle. "Enhän antanut sulle sitä".
— "Etkö antanut, armas Marietta?" kysyi Colin ja kalpeni vihan vimmasta.
Marietta häpesi valhettansa, laski silmät maahan ja sanoi kotvasen kuluttua: "No niin, kyllähän sen annoin; mutta mitäs sitä muiden nähden kannat? Anna pois se".
Vitkalleen rupesi toinen päästämään nauhaa hatustansa; hän oli niin harmissaan, ett'ei voinut salata kyyneltä silmässään eikä pidättää huokausta rinnassaan.
— "Armas Marietta, enkö saa pitää nauhaasi?" kysäsi hän hiljaa.
— "Et!" vastasi tyttö.