Mutta huomenna oli jo syyskuun 1 päivä, ja kesäinen tarina ei kerro syksyn ajoista.
KESÄKYLVYILTÄ.
Kun tulee kesä, niin silloin Helsinkiläiset, kuka vaan voi, kiirehtivät maalle — terveyttä hakemaan, sillä kaupungin kuumuus, pöly ja tomu on niin hankalata, vahingollista. Maalla taas arvellaan toisin: nyt tulee kesä, pitää mennä Helsinkiin — terveyttä hakemaan, siellähän on höyrykaapit, massagit, puolikylvyt, kokokylvyt, dushit, istuinkylvyt, jalkakylvyt, hikikylvyt ja — taivas tiesi mitä kaikkea.
Jos siis herra Rikkinen, rikas maatilan omistaja Sortavalan tienoilta, tuli nuoren Amelie rouvansa kanssa Helsinkiin, ja jos herra Nikkisien, rikas maatilan omistaja Porin tienoilta, tuli nuoren Emelie rouvansa kanssa Helsinkiin, — niin siinä ei ole mitään kummallista, sillä kumpaisellakin oli silmämääränä: "Jolla raitis ruumis on, terveys kanss' hyvä" j.n.e.
Herrat Nikkinen ja Rikkinen olivat olleet koulutovereita, hyviä ystäviä, mutta, niinkuin usein tapahtuu, olivat he eronneet eri haaroille, muistellen tosin toisiaan, mutta tietoja toisistansa saamatta. Sortavalan ja Porin väli onkin jota kuinkin pitkä ja hankalakin, ennenkuin kaikki aikeissa olevat emä- ja haararadat meidän maassa alkavat siunatun vaikutuksensa. Toisistansa mitään tietämättä jo kymmeneen vuoteen, olivat he kumpikin rouvansa kanssa tulleet Helsinkiin.
Muutamia päiviä Helsinkiin tulonsa jälkeen istui herra Nikkinen kylpylän salissa, odotellen vuoroansa ja sillä välin lukien sanomalehteä. Kotvasen kuluttua tuli sinne herra Rikkinenkin. Hän istui, ympärilleen katsahtamatta, toisen pöydän ääreen ja, odottaessaan vuoroansa, rupesi hänkin lukemaan sanomalehteä.
Kului vähän aikaa, niin tuli matami ilmoittamaan, että nyt pääsee kylpemään herra … kas niin, hän oli unohtanut, kummanko vuoro olisi ensin Nikkisenkö vai Rikkisenkö. Asia on nimittäin se, että joka kylpymatamilla on määrätyt alituiset kylpyvieraansa, ja Rikkinen sekä Nikkinen sattuivat saamaan saman, tietysti itse siitä vielä mitään tietämättä. Matami sekoitti nuo niin läheiset nimet ja oli kotvan aikaa neuvotonna, mutta pian hän keksi keinon. Hän lausui kovaa:
— "Nyt on amme valmiina, herra … hm … ikkinen."
— "Jaha! Jaha!" vastasi salista yhtä haavaa kaksi henkeä, jotka myös samalla kiiruhtivat ovea kohti käytävään ja sieltä ammehuoneesen.
— "Suokaa anteeksi," sanoi Rikkinen, kummastellen toisen röyhkeyttä.
(Hän ei vielä tuntenut ystäväänsä). "Minun on vuoroni."