Crescentia (Beata) on ihana ruhtinatar, joka rakastaa sanomattomasti nuorta ruhtinasta Antoniota (Alfons). Mutta Antonio hänen mielestään on liian hempeä, hänessä ei muka ole sitä keskiajan ritarillisuutta, jota ruhtinatar usein romaaneissa on ihaillut. Hän tekeytyy tahallansa kylmäkiskoiseksi sulhastansa kohtaan, herättääkseen vaan hänessä suurempaa toimeliaisuutta. Kauan kestää sulhanen tätä, vaan viimeinkin hän arvaa ihanan ruhtinattaren tahdon. Hän selittää asian salaa morsiamen vanhemmille ja vihkii heidät salaisuuteen. Hän nimittäin tahtoo kerrassaan poistaa morsiamestansa mokomat oikut. Heidän ja sulhasen yhteisestä sopimuksesta ilmoittavat vanhemmat eräänä päivänä morsiamelle sen sanoman, että he, nähtyänsä Antonion leväperäisyyden, ovat päättäneet antaa hänelle kiellon. Ruhtinatar rukoilee hänen puolestansa, mutta vanhukset eivät peräydy. Pian sen jälkeen tapaa A. morsiamensa yksinään. Hänkin on saanut tiedon vanhempain kiellosta ja nyt hän on aivan toinen ihminen. Nyt hän vasta osoittaa rakkautensa. Vanhemmat ovat kieltäneet, mutta löytyyhän vielä keino jäljellä — karata. Epätoivon riivaamana kysy hän, uskaltaisiko morsiamensa seurata häntä. Haa! Kuinka ihanalta näyttää nyt neidon mielestä hän! Neito suostuu, vavahtelevin sydämmin, ja ensi yönä he päättävät karata. Siihen loppuu ensimmäinen näytös.
Seuraavassa näytöksessä ovat ruhtinas ja hänen morsiamensa synkässä metsässä. Tuuli vinkuu ja ukkonen käy. Morsiamen mielestä tämä on aivan kuin romaanissa ja hänestä tuntuu ihanalta. Sulhanen sanoo kumminkin lähtevänsä katsomaan, eikö missään mökkiä näkyisi. Morsian jää yksiksensä. Häntä rupeaa kauhistuttamaan, sillä A. viipyy kauan. Viimein kuuluu oksain rapina ja esiin tulee — hirmuista! — partasuinen rosvo (sulhanen valevaatteissa.) Nyt vasta neitoselle hätä käteen! Rosvo on oikein julma. Hän sanoo olevansa suuren rosvojoukon päällikkö. Hän sanoo mieltyneensä näin kauniisen impeen ja tahtovansa ottaa hänet aviopuolisokseen. Neito yrittää huutamaan, vaan rosvo sanoo, että hänen maksaa vaan aivastaa, niin silloin tulee hänen joukkonsa, ja kuka takaa sitten miten neidon käy? Neito vaikenee, mutta kun rosvo tahtoo häntä suudella, rupeaa hän epätoivoissaan huutamaan. Silloin rosvo täyttää uhkauksensa, hän aivastaa, ja samalla astuu esiin metsästä — morsiamen vanhemmat; samalla myös rosvo heittää pois valepukunsa ja seisoo katuvaisen morsiamensa edessä. Nyt lupaa morsian heittää pois mielestänsä kaikki ritarilliset oikut. Vanhemmat antavat siunauksensa, ja siihen loppuu toinen näytös.
Mutta nyt ottaa isä (kreivi) rakastavien kädet ja julistaa kokouneelle yleisölle, että hänellä muka on ilo tosiaankin antaa siunauksensa paroni Alfonsille ja tyttärellensä Beatalle ja pyytää yleisön lähtemään jälleen teaterista saliin ja juomaan siellä malja heidän onnekseen.
Semmoinen oli näytelmän sisällys, ja kaikkien mielestä se oli ihana.
Sylvesteriltä oikein silmät vettyivät.
Ja tästä puolin oli Rauhalinnassa puuhaa. Harjoituksia oli useampia kertoja päivässä. Salvumiehet tekivät uudessa teaterissa näyttölavaa. Alfons maalaili dekorationeja, ja milloin toiset eivät oikein hyväksyneet hänen taideteoksiansa, silloin hän selitti tämän olevan Düsseldorffin koulun mukaista. Sylvester liimaili paperisia kultatähtiä siniselle esirippukankaalle. Kreivinna ja Beata lukivat roolejansa ja pitivät huolta puvuista.
Viikon kuluttua oli kaikki valmis. Airuet kulkivat ympäri pitäjän kunnioituksella kutsumassa koko pitäjän aatelista herrasväkeä tekemään Rauhalinnalle sen kunnian, että kunnioittaisivat sitä läsnäolollansa ensi keskiviikkona klo 8 illalla.
Samana aamuna oli Rauhalinnassa pidetty viimeinen harjoitus ja kaikki käynyt hyvin. Vielä oli vähän laittelemista, liiterin ulkoseinä koristettiin lipuilla ja kuusilla; sisään tuotiin tuoleja ja penkkejä, seinille asetettiin kynttilöitä. Suflöörin koju päällystettiin harmaalla paperilla. Sylvester tahtoi siihenkin liimaista pari kultatähteä, se kun oli oleva hänen kunniasijansa, mutta ei sallittu. Ja niin oli kello 7 aikana kaikki valmis. Odotettiin vieraita sykkivillä sydämmillä. Beata osasi roolinsa ulkoa; hän laitteli pukuaan. Kreivinna kävi käskyjä antamassa. Alfons seisoi peilin edessä ja koetteli asettua oikein sopivaan pathos-asemaan. Mutta kaikista rauhattomin oli Sylvester. Näytelmä taskussa käveli hän edestakaisin perheentuvassa ja jos joku palvelija tuli häneltä jotain kysymään, vastasi hän ylpeästi:
— "Mene tiehes, tomppeli; minulla on tässä muutakin ajattelemista." Ja tuon tuostakin poikkesi hän viinikellariin särkemään pullollisen, ennenkuin rotat sen tekisivät.
Vaan jo kuului aisakello lehtokujalta. Rengit hyppäsivät vastaan. Kreivi ja kreivinna juhlapuvuissa tulivat kuistille ja saattoivat vieraansa sisään. Ensiksi tullut oli kreivi Kaarle, Rauhalinnan kreivin veli, rouvansa kanssa. Tämä Kaarle kreivi oli täysi vastakohta veljellensä. Suora mies hän oli, sanoi sanottavansa aina vilpistelemättä, usein sievistämättäkin. Nauru oli hänen huulillaan aina, sillä hänen puheenpartensa oli: "jok'ainoa naurettu hetki lisää tuuman elonlankaan." Sanottiin hänen olevan sivistystä vailla, ja saattoi ollakin niin: kova oli hänellä ollut pää, hän ei ollut mitään oppinut; mutta rautaruukkiansa hän hoiti miehen lailla, saneli alinomaa lystimäisyyksiä ja nauraa hohotteli. Ainoa vika hänessä oli se, että hän, maisteltuansa vähän liiemmäksi, meni vähän liiallisuuksiin lystimäisyyksillänsä. Usein saivat neitoset punastua hänen sukkeluuksilleen, joille hän tavallisesti itse nauroi kaikista enimmin; usein suututti hän pitäjän nuoria aatelisia, mutta kukaan ei voinut olla häneen kauan suutuksissa. Etiketistä hän ei tiennyt mitään; suoraa oli hänessä kaikki. Tämä oli ensimmäinen vieras.
Heti ensimmäisten tervehdysten jälkeen meni hän veljensä kanssa tämän kammioon, ja piippuun pannessaan sanoi kovasti ja naurusuin kuin ainakin: