— "Kertokaa, maisteri, nyt jotakin."
— "Mitäpä minä osaisin kertoa?"
— "Noin te aina sanotte, mutta kun kerran vaan pääsette alkuun, niin sitten kerrotte niin kauniisti."
— "Te luulette?"
— "Ihan totta." Ja Anni katsoi suurilla silmillään Lauriin niin vilpittömästi ja pyytämällä, että olisipa ollut hyvin kova sydän sillä, joka olisi voinut kieltää.
Lauri kertoi, ja hän sitä osasikin tehdä. Milloin otti hän puheeksi luonnontieteiden suuren edistymisen, hän jutteli milloin tähtitieteestä, milloin kemiasta, milloin taas runoudesta. Hän puhui aina kernaasti Shakespearen Hamletista, tuosta kohtalon vainoamasta, joka on kutsunut hautain maailmasta yllykettä kostolleen, jota huutaa hänen isänsä veri; Hamletista, joka aina vain epäilee, jonka innollinen puhkuaminen raukenee ja mieli ei kykene työhön; Hamletista, joka näkee kohtalon joka paikassa, arvellen: mikä huomenna tapahtuu, ei tapahdu tänään.
Hän ei ollut kaunopuhelias, Lauri maisteri, hän istui hiljaa asemillaan, viuhtomatta, vauhtomatta, mutta ääni se oli niin soinnukasta, niin sydämmen pohjasta lähtenyttä, ja silmissä paloi innostuksen tuli. Ja Anni kuunteli häntä hartaasti, innostuen hänen kanssaan, heltyen hänen kanssaan. Tuolloin, kuullessaan Laurin puhetta, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi, Lauri oli hänen mielestänsä jotain tavallista enempi, ja usein Annissa arkana heräsi ajatus, olla usein, hyvin usein Laurin kaltaisen olennon luona, hyyristyä hänen syliinsä myrskyssä ja iloita hänen kanssaan silloin kuin sydän tuntee rauhaa, onnea, voimatta selittää syytä siihen. Mutta kun oli nuoria neitosia samassa seurassa, silloin oli hän jälleen entinen huimapäinen Anni, jossa Laurin neuvottomuus isoissa seuroissa herätti sanomatonta iloa.
* * * * *
Olipa taaskin kaunis aamu. Lauri meni ulos kävelylle, mukana nyt, niinkuin ainakin, piirustusvihkonsa. Mutta ihmeellistä! Sen koommin kuin kuva Annista ja kyyhkysestä oli valmistunut, oli Lauri piirustanut useampia muitakin, mutta kaikkiin niihin kuvasi hän ehdottomastikin joko Annin ja kyyhkysen tai kyyhkysen ja Annin. Niin kävi tänäkin aamuna. Tultuaan metsään ohjasi hän askeleensa — tietämättänsä, sehän on arvattava — sille paikalle, jossa hän ensi kerran oli kohdannut Annin. Hän istahti sen kiven juurelle, jolla Anni oli seisonut silloin, ja — tämäkin tietysti tapahtui hänen tietämättänsä, aivan kuin romaaneissa on tavallista. Siinä hän otti esille piirustusvihkonsa, ja rupesi piirustamaan, päästäen huolimattomasti kynän kulkemaan paperilla. Kului tuokio, niin ilmausi paperille järvi, järvelle ruuhi, pienonen tietysti, ruuhen perälle neitonen, Anni tietysti. Jo ilmautui osa kyyhkystäkin olalle, mutta nyt vasta rupesi maisteri ajattelemaan, sopiiko muka kyyhkystä nyt tuohonkin panna. "Kenties olisi sentään parempi, jos laittaisi oravan, kesyn oravan; niin, mutta…"
Ja hän ajatteli, kumpiko olisi luonnollisempi, oravako vai kyyhkynen. Ties kuinka kauan hän olisi siinä istunut, jollei häntä olisi keskeyttänyt heleä ääni hänen takanaan.