Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:
"Voitte mennä maisterin luo puhumaan asiasta." Hän osoitti liikkeillänsä, että Tukkila saisi mennä. Mutta ei Tukkila ollut niin kiireessä, näytti vaan jotain sanottavaa mietiskelevän. Vihdoin hän hitaasti kohosi seisomaan ja arveli äänellä, joka ilmaisi hänen suoraan sanoen epäilevän rovastin hyväntahtoisuutta:
"Kyllähän teillä valta olisi, kun vaan…" (Eipä uskaltanut jatkaa.)
"Jaa, mitä arvelette sanoa?" Se oli kiivas kysymys, joka koetteli jos tuolla talonpojalla on rohkeutta puhua suunsa puhtaaksi rovastille.
Tukkila sävähti ja rupesi kiertelemään.
"Arvelin vaan," hän sanoi, "että kun tuo poika nyt kerran on hyvä lukemaan niin sopisihan sen laskea ripille. Huonompi lukuisiakin on laskettu."
"Minähän olen sanonut, että se on apulaiseni asia, eikä minun, ettekö te nyt kuule!" Rovasti huusi ja löi kädellä polveensa.
"No älkäähän nyt suuttuko", pyysi Tukkila. "Minä vaan ajattelin, että eikö rovasti tahtoisi luettaa sitä poikaa? Hän on täällä."
"Ei! mitäs minä hänestä…" Rovasti teki kädellään kiivaasti hylkäävän liikkeen: (Mieshurja, mitä minua koskee poikajunkkarisi lukutaito!)
Tukkila nousi taas lähteäkseen: