"Nuoressa mielessä herää usein halu suuriin maailman parannuksiin", puhui rovasti, "ja semminkin nuorissa papeissa, melkein poikkeuksetta herää erinäisiä haluja koko kirkon uudestaan järjestämiseen. Mutta ijankaikkiset lait ja aina varmat pettymykset kukistavat pian sellaiset halut. Silloin tulee ajatelleeksi, että olisin tehnyt viisaimmin, jos kohta olisin asettunut olevaisten olojen mukaan."
Hän piti kiini sohvan istuimesta, juuri kuin aikeessa kohottaa itseänsä käsien varaan ylös ja katseli pulskeata taloansa. Apulainen kuunteli rauhallisesti. Jonkunlainen himmeä kajastus äskeisestä keskustelusta Rantasen kanssa värvytti ajatuksien reunassa ja sai matkaan hiukan ikävää. Mutta rovastin olento tuossa, olihan se selvä, personallinen todistus siitä, mitä hän puhui… Sepä poutii Rantasen ajatukset!
"Jaa tuota, oliko joku vaimo luonanne päivällä?" kysyi Andersson.
"Oli."
"Hän olisi tahtonut minunkin kanssani puhua, mutta olin juuri kirkkoon menossa. Mitä hänellä oli puhuttavaa?"
"Hihhulit olivat saaneet akkaparan pään hieman pyörälle", sanoi rovasti naurahtaen, "ja sitten hän tahtoi tietää, mitenkä hän pääsisi tuskastaan."
"Ja te neuvoitte häntä?"
"Puhuinhan minä hänelle yhtä ja toista ja sanoin muun muassa, että hän on sairas ja käskin hierottaa ja kupituttaa, niin kyllä paranee."
Apulainen naurahti.
"Ne hihhulit ovat", jatkoi rovasti, "semmoisia, että jos heille vakavasti puhuu ja selittää, niin he eivät usko, mutta kun tekee leikiksi koko puuhan, niin parhaalla pääsee."