"Saa … mutta ihmisittäin."
"Ihmisittäin? Oletko itse ollut ihmisittäin?"
"En, en, Jumala paratkoon, mutta toivoisin edeskäsin voivani olla jos saisin apua … vaan…"
"Apua", vaimo matkien ivallisesti naurahti, ja jatkoi sitten kuin sarvesta huutaen: "Tottahan nyt mies voi, jos vaan olis tahtoa … mutta sinulla ei ole tahtoakaan. Sinä yritätkin vaan meidän hätäämme ja kurjuuttamme suuremmaksi… Millä nyt keittää, kun pata on rikki… Ka Herra Jumala, se on pienistänyt vaatteensakin! … ja pyhävaatteet nyt ovat päällä, voi!…"
Vaikeroiden laski vaimo kätensä ristiin ja istui penkille.
Paljeström lähti ulos. Hän sattui juuri paraiksi näkemään, miten seitsemän vuotias poikansa ajoi kiivaasti takaa viiden vuotiasta sisartaan, joka kädessään vei särjetyn saviastian kappaletta.
Veli kirosi ja nimitteli sisartaan portoksi.
Isän silmissä maailma musteni tuon kuullessaan. Hän tiesi, että lapsi oli tuon sanan monasti, hänen juovuspäissä ollessaan, hänen omasta suustaan kuullut.
"Poika, poika, mitä sinä huudat?" kysyi isä hämmästyksissään. Poikanen seisahtui ja näytti käsittävän että häntä oli pahanteosta tavattu.
Isä seisoi ja katseli poikaansa, mutta ei kyennyt häntä nuhtelemaan.
Äitikin tuli ulos…