Eevan pientä sydäntä varmaankin liikutti toisten pienten osanottavaisuus. Ja alituinen kyseleminen rangaistuksesta saattoi selkäsaunan hirveänä kummituksena leijailemaan hänen sielunsa silmäin edessä. Kuinka kauhealta se näytti; kun ei koskaan ennen ollut saanut oikein oikeata selkäsaunaa, niin pelotti hirveämmin.
"Ui, ui, ui … mulla on sokeria … ui, ui… Antaakohan äiti selkään…"
"Oletko äidiltäsi ottanut?"
"Olen … ei … ui, ui … puodista…"
Tytöt tulivat tavattoman uteliaiksi ja niin kauan he kyselivät ja tutkivat kun Eeva oli heille koko sydämensä avannut ja sokerin kappaleen esiliinansa alta esiin vetänyt, toisten himoittavaksi.
Mutta tämä sydämen avaus oli Eevaa siksi helpottanut, ettei hän enää itkenyt, eikä muutenkaan salamieliseltä näyttänyt.
"Anna, Eeva, mullen pala," sanoi yksi ja toisten mielitekoisista silmäyksistä voi selvään huomata, että hekin samoin ajattelivat.
"Tekeekö mielesi?" Eeva purasi ja antoi pyytäjälle.
"Anna mullekin … ja mullekin," toiset alkoivat rukoilla.
Eeva antoi, eikä ollenkaan kitsaasti.