Eeva yhä kehräsi, mitään vastaamatta tuijottaen työhönsä.
Isäntä huusi Emelian tuvasta.
"Lakaise tämä huoneen lattia," käski hän.
Tyttö loi vauhkan katseen äitipuoleen, kävi sitten luutaa hakemassa ja rupesi lakaisemaan.
Eeva heitti rukin syrjään, meni ja tempasi luudan tytöltä ja alkoi itse kiivaasti lakaista.
Emelian ja isän hämmästyneet katseet kohtasivat toisiaan. Emelia pakeni tupaan.
"No, miksi et antanut Emelian lakaista?" kysyi mies kauniisti.
Eeva vähän viipyi ennen kuin vastasi:
"En minä ole tänne tullutkaan sitä varten että minä pelkään … en minä ole ennenkään peljännyt."
"Kuule … mitä … mitä sinä nyt puhut, Eeva?"