"Vaikka minä olen kyllä koettanut muistuttaa," liittyi äiti.
"Enpä ole ollut laiskempi kuin muutkaan… Toiskan Lissu ja Varvikon
Maiju, enjo."[2]
"Älä änkkää, laiska olet ollut," toisti ukko.
"Olispa saanut kyllä olla ahkerampi, ettei olisi noin huonosti käynyt. Noo, kyllä se on toisinaan koettanutkin, mutta kuinka se lie … eihän se ole huono oppimaankaan," puheli äiti.
"Mitä … laiska, ei mitään muuta."
"Johan se niin on. Pitää paremmin nyt koettaa."
"Olkoonpa nyt koulutettu, mitä on koulutettu, eipä se siitä sen valkoisemmaksi taida tulla… Pääsee hän sitä nyt jo silläkin taidolla mailman läpi, jos pääseekään. Ihmisiä on tullut noista toisistakin, vaikka eivät kansakoulussa päivääkän ole olleet."
"Jopahan sitä nyt jo ruvetaan kotitoimissakin Eevaa kaipaamaan."
"Niin, ja muutenkin… Laiskaksi vaan koulussa oppii, jos muutakin, kun siellä kaiket päivät vaan laiskana jollitellaan."
Eeva kuunteli isän puhetta harmistuneena. Vaikka hän itsekin puolittain kammosi koulua ja sieltä tullessa jo oli ajatellut ettei sinne enää menisi, niin hän kuitenkin huomasi ettei isän puheessa ollut perää, kun hän koulua laiskuuden oppipaikaksi soimasi. Olihan tyttö itse kokenut koulutyön raskaaksi ja että kotona sai helpommalla olla. Paitsi sitä jostain syystä, joka ei hänelle itsellekään selvinnyt, oli hän tottunut koulua kunniassa pitämään ja ajattelemaan että kaikki ihmiset sitä pitävät puolittain yhtä pyhänä kuin kirkkoa. Kun nyt isä tällä tavalla puhui, sai hän yht'äkkiä ikään kuin poistamattoman halun puolustaa sitä laitosta, josta itsellä oli ikäviä, vaan myöskin hupaisia muistoja.