Neljäntenä päivänä tuli sateinen ilma ja Eevaa unetti aamulla niin makeasti. Kun ylös nostettiin, alkoi hän itkeä ja valitti ettei hän nyt saata mennä … kun niin sataakin. Äiti rupesi samoin ajattelemaan ja sitten vielä hiljaa Eevalle korvaan kuiskasi ja käski puoliansa pitämään, jos isä vaan menemään pakottaa.
"No, mitä se Eeva miettii … etkö nouse? Nouse vaan heti lehmiä viemään!" Isä puhui kiivaanlaisesti, sillä hän oli huomannut että tyttöä oli jo pari kertaa ylös nousemaan käsketty.
"Anna lapsen maata, ei se ole vielä mikään lehmäin kuljettaja, eijo … kun näin sataakin," huomautti äiti.
Eeva kuunteli korvat pystössä.
"Aina sinä sen puolesta änkkäät ja uppiniskaisemmaksi vaan sillä tytön saat… Eihän se sokerista ole että sulaa, eikä nyt niin kovin sada, kaikki näkyy olevan tuossa paikassa… Tyttö on jo niin isokin, että kyllä tuon saattaa tehdä."
"Sinulla nyt vasta on armoton sydän… Kymmenen vuotiashan on lapsi vasta, ei se sellainen vielä ole mikään paimen."
"Itseppähän kehui jo paimeneksi kykenevänsä ja tuo toinen tyttö jo yhdeksän vuotiaasta karjan yksin hoiti."
"Mitäs hänestä on, Liisasta, joka on ja silloin jo oli vahvempi kun Eeva… Saa tuo vielä taudin nahkaansa, kun häntä sinne pakotat. Et yhtään rakasta lastasi."
Eeva kuulteli sängyssä kaikkea hyvin tarkkaan ja painoi sydämeensä,
"Rakasta," matki isä, "mitähän tuossa loruat, vanha ihminen. Sinä olet sellainen rakastaja, että saat siitä tytöstä vielä sellaisen ett'ei mihinkään pysty, kun häntä niin lellittelet ettet anna mitään yrittää… Kylläpä hänessä on vesaa kun kylään pääsee ja omille teillensä."