Matkalla ja vielä kotiin päästyäkin äiti Eevalle sanoi, että ei sitä kylässä tuolla lailla saa olla, eikä ensimäistä kuppia tahtoa, se on rumaa; ei kenenkään pienet tytöt niin tee, jotka hyviä ovat.
Mutta Eeva hyväili äitiä, oli niin miellyttävän ketterä ja kaunis, ettei äiti ollenkaan raatsinut kovin vakavasti varoittaa ja sanoa. Joku kylän vaimo, joka puhetta kuulemaan sattui, vielä muikkaellen Eevalle sanoi: "Kuka sitä sitten viimeiseksi tahtoo juoda ja siihen viitsii tyytyä, ei kukaan."
Eevaa tuo ainakin miellytti, jos hän sitä huomasi; äiti sen huomasi ja hymyssä suin kuunteli, omalla tunnollaan sokeria syöttäen. — — —
Isällä oli varsin vähä aikaa, voidaksensa tarkemmin silmällä pitää tytön kehitystä, sillä ahkerasti ulkona työskennellen, hän ainoastaan illat aamut kotona vietti ja silloin väsyneenä ei paljoa mistään viitsinyt huolia. Muutenkin oli jo vanhemman puolen mies ja toisia lapsia kurittaessa kasvatukseen kyllästynyt, niin ettei viitsinyt Eevaa enää kurittamaan ruveta, vaikka arveli toisinaan sen kyllä sitä tarvitsevan. Oli muitakin syitä: Liisa oli jo kymmenen vuotias, kun Eeva syntyi. Oli niin hupaista kun tyttö tuli niin pitkän ajan päästä että kalunahan tuota sopikin pitää enemmän kuin tavallisena lapsena. Neuvoa kyllä olisi toisinaan sopinut, vaan ei isä juuri tahtonut siihenkään ruveta kun ei ollut oppinut. Kun sitä olisi tarvittu, niin hän enimmäkseen pauhasi ja torui, kun ei kaikki mielen mukaan käynyt. Äidin hän käski kurittaa, mutta äiti ei sitä hennonut tehdä, kun lapsi oli niin viisas ja sukkela.
Kun äidillä muuten oli paljon työtä ja puuhaa talouden toimissa ja kotiaskareissa, niin sai Eeva jotenkin vapaasti, erittäinkin kesäisinä aikoina, jo viiden vuoden ikäisestä alkain, juosta missä mieli teki. Leikkitovereita ei puuttunut, niitä oli kaikellaisia, paljon Eevaa suurempiakin, jotka pienemmille opettivat kaikellaista ja Eevakin sai oppia sellaista josta äiti monta kertaa lupasi piiskata, mutta se aina jäi uhkauksiin. Jospa äiti toisinaan koetti väkisin kotona pitää, niin karkuun tyttö lipaisi ja suurella mielihyvällä sitten kuunteli, kun äiti tapansa mukaan nauraen kertoi miten sievästi Eeva osaa hänen silmiänsä peittää ja kylänjuoksuun karata.
Eräänä aamuna kesällä oli äiti jättänyt Eevan kahvipannunsa uloskiehumista vartioimaan niin kauaksi kun itse kävi navetassa vasikat juottamassa. Eeva ei kuitenkaan kauan takan ääressä viihtynyt, vaan meni kamariin, äitinsä kaapin laatikoissa olevia tavaroita katselemaan ja selailemaan. Se oli niin hupaista. Sataan kertaan oli nuo kaikki nähty, yhtä kaikki oli se niin hupaista. Kama ei ollut kaksista, vanhoja nappeja, lasihelmiä, muutama neilikka ja inkiväärin paloja … äidin kirkkomuruja, vaatteen malli-tilkkuja ja kaikellaista vähäpätöistä roskaa. Haisi vähän ummehtuneelta, mutta hupaista oli sittenkin. Kun olis ollut kaikki omaa … mutta samahan se oli, kun oli äidin … ei se niitä katselemasta kieltänyt. "Ka, rahaa! … voi-i!" Eeva koppasi käteensä markan rahan. Sitä ei ollut ennen näkynyt… "Onkohan se äidin?… Mitähän ostais?… Sokuria!" Eeva pani kaapin oven kiireesti kiini, juoksi tupaan … ulos kylälle, vähääkään muistamatta että semmoista tointa kun kahvipannun vartioiminen, hänelle milloinkaan oli uskottu.
Pihalla äiti vilahdukselta näki, kun tyttö portista ulos kipaisi.
"Tyttö hoi! … Eeva! Kuulitko, sinä et saa mennä, … annan vitsaa jos et heti paikalla palaja takaisin!… Vaivainen mukula, ei kuulevanansa ollut … juoksee vaan kun valkea hännässä olis," paneskeli emäntä ja juoksi tupaan kahvipannuansa katsomaan.
"Eihän vaan tuo liene mitään saanut kylään viedäkseen?" Hän katseli tarkkaavaisesti ympäri huonetta, vaan muut toimet kiirehtivät ja estivät häntä tätä tyysteen tekemästä.
Sillä aikaa Eeva kiidätti kauppapuotia kohden. Itkukin jo tahtoi puodin ovella päästä, kun ei auki saanut eikä muitakaan sattunut kulkemaan, jotka avanneet olisivat. Kun vihdoin puotipoika hänen jyskytyksensä kuuli ja avaamaan tuli, niin Eeva sisään päästyään ymmälle joutui, eikä ollenkaan muistanut sanoa mitä paraiten ostaa tahtoi ja mieli teki.