Martti sanoi vähän ajan kuluttua:
— Olis täällä kotonakin taasen hauskaa kun tulee kevät ja kesä ja…
Hän tähysteli samaan suuntaan kuin toinenkin.
— Hauskaa! matki Vihtori, äänessä ivallinen sointu. Vai on se hauskaa kun saa rääpystää pellolla ympyriäiset vuorokaudet! Et milloinkaan saa suosiolla pennin palkkaa, jokainen markkariepu on kerjättävä isäukoltas.
— Senkin vois kärsiä, mutta…
— Se on eri asia, keskeytti Vihtori, jos menee rengiksi tai metsätöihin. Silloin edes tunnustetaan palkka ansaituksi.
— Meinasin sanoa, että senkin vois kotona kärsiä, jos olis toivoa, että… Mutta talonhinnat nousevat niin kamalasti. Jaksaneeko sitä meidän taloa ikänä perinnöstä lunastaa, siinä kun on hyvänlainen metsä.
— Siinäpä se on!
— Ja sittenkin, vaikka elämänsä tekee työtä, menee vieraalle. Vaikka tuskinpa se isä sentään. Se vanhanaikaisuus luulen estää sitä taloaan myymästä.
— Älä usko, kun vain kyllä hintaa saa.
Martin mieli näytti taas painuvan. Ja vaikka hänellä ei ollut tapana puhua pahaa isästään takanapäin, joutui hän nyt kuitenkin arvelemaan toverilleen: