Eliisaa puistatti.
Malakias ulisi ja vaikeroi. Oli kuin kamala tauti olisi hellittänyt siksi ajaksi, kun vaimo seisoi siinä ja hän sielussaan huusi armoa, laupeutta, apua…
Hän ei uskaltanut virkkaa mitään… ettei lintu vain lehahtaisi pois vuoteen viereltä pakoon ja veisi toivontähteitä mennessään. Hän tajuaa nyt kaikki tarkkaan ja unesta heräävä rakkaus alkaa polttaa kuin kuume. Se tuo mieleen pojankin, ainoan, Iiskan.
Elämän toivon.
Sairas ulisee ja vaikertaa.
… Ei ikänä anteeksi! jatkuu vaimon ajatus. Hänelle menee mieleen ystäväin säälivä osanotto silloin, kun häpeä paljastui. Ajattelee taas puoliääneen vanhan ajatuksensa:
— Mitä sääli hyödyttää säälittävää!
… Kiusaa se vain ja piinaa, tekee tuskan polttavammaksi, häpeän monenkertaisemmaksi, pakottaa vihaamaan säälittelijöitäkin…
— Mitä he tietävät sieluntuskasta aviovaimon, joka rakastaa ja löytää miehensä lutkan sylistä!
Eliisa lähtee, astuu pois tuhkan harmaana kasvoilta. Tuskin hän on sulkenut oven, kun sairas ponnahtaa istuvilleen.