— Opettajako tämän sitte…?
— Opettajapa tietenkin. Mutta kun oikein tuosta taudistakin. Eihän ihminen itse tautiansa.
Malakias sekaantui asiaan myöskin:
— Minua se vissiin sillä juoppohulluustaudilla?
Hänen poskensa punottivat. Suu yritti hymyyn, silmästä pilkisti suuttumus.
— Ja valehtelee vielä, kiivaili Sumu. — Jos nyt on yksi vähän sairastellut, niin eihän täällä ketään muuta? Ja se yksikin on nyt terve kuin pukki, näkyy olevan, eikä kuulu maistavankaan. Siitä pitää vastata. Kirjoita sinä Esa ja hauku.
— Ei, sanoi Esa. — Ei se sillä ole hyvä. Tämän kirjoituksen vuoksi nyt jo on hävitetty paras kyyneltehdas. Nimismiestä on julkisesti vaadittu käymään kimppuumme eikä hän uskalla olla tulematta. Tähän kylään on tullut piru miehekseen. Saatte nähdä, että jos hän saa täällä olla, niin muutaman viikon päästä ei Takamäen kuusenjuuri enää heru teille tippaakaan ja moni meistä on sakotettu ja kylä häväisty.
Esa hengähti. Suuttumus, joka hänen puhuessaan aste asteelta nousi, salpasi jo hengitystä. Puukonarpi poskessa oli alkanut punottaa. Toiset kuultelivat vaieten mihin ehdotukseen Esan puhe päättyisi. Hän jatkoi:
— Kun Jumala panee meille taudin, emme saa enää sairastaakaan rauhassa kodeissamme, vaan meidän kipumme vedetään sanomalehtien palstoille, meiltä viedään kotirauha ja kunnia.
Joukko mumisi ja murisi ja alkoi vähitellen tajuta mistä on kysymys. Mikä vaihtoi hermostuneesti polvea toisen päälle, kuka kynsäsi päätä, ken sylkäsi.