Vanhan Kirsin silmissä ilme kirkastui. Kävellessään pihaan päin antavalle ikkunalle lientyivät äskeisen tuskan pusertamat karkeat piirteet. Miehen ääni oli lakannut kuulumasta, mutta sen sijaan täytti pihan ja tunki tupaan lapsen iloinen kirkuna.
Ukko istui penkille ikkunan eteen ja punakka naama loisti nauttivasta riemusta. Pihassa leikki hänen poikansa poika, pieni, 3-vuotias Iiska, lumisilla äitinsä kanssa.
— Eipä nyt kuulu mitään, kuuli Siimon kuiskauksen, vavahti, väänteleikse levottomasti… Isävainajasi näki viinapiruja ja näet sinäkin… se on suvussa. Maijakin, tyttäresi on hulluna. Se on perintöhulluutta… sitä se on…
Vanha Siimon yritti hämmentää vainoavan ajatuksen kuiskivaa kiusaa ja koetti nauraa ääneen katsellen poikansa pojan eloisaa temmellystä.
— Se on suvussa… Iiskakin tuntee jo ryypyn, näitkö kerrankin?
— Joutavia, joutavia! ärähti vanhus.
Yritti vielä kerran nauraa pihassa leikkivän lapsen ilolle. Mutta häntä vapisutti oudosti. Mikä se vapisuttaa? Mieleen meni itsestään, että ryyppy sen poistaisi. Taitaa tupa olla vähän kylmä. Pullo kyllä oli taskussa, mutta Joose makasi penkillä, kasvot tosin seinäänpäin, mutta varmaan uinaillen valkoisia unia. Oli mentävä kamariin.
Juuri kun hän astui vanhanaikaisen korkean kynnyksen yli, uudistui taasen äskeinen miehen huuto. Tällä kertaa se koski vanhukseen niin että hän vaivoin sai jalkansa yli kynnyksen, johon oli vähällä kompastua. Samassa pääsi hiljaa:
— Mutta, herrajumala, onko se edes vieläkään lähettänyt hakemaan sille konjakkia?