»No, entä sinä itse?» kysyi joku.
»Kyyllä, kyllä Jumala Tupusta aina huolen pitää, aina Tuppu on puhtaan leivän syönyt, aina jo. Ei Tupulla ole akkaa eikä kakaroita, kyllä yksinäinen aina elää. Mutta mitä varten sinäkin, Maijan Sameli, otit akan, kun sinä olet niin heikkopuinen työmies?» Hän puhui tämän eräälle nuorelle miehelle, joka seisoi nojallaan aitaa vasten. Tuppu jatkoi: »Minä kyllä sanoin sulle, että kun hallavuosia tulee, niin kohta on akka ja lapset kopukkatuvas. Mutta sinä et uskonut. Nyt oot jo niin laiha kuin loukun läpi vedetty… Et sinä elä tämän vuoden yli, parasta on, että rupeat ajattelemaan paremman asian päälle, miesparka…»
Miesten täytyi ruveta naureskelemaan, niin surullisen totta kuin se olikin tuon Hölmön juttu, jota hän yhä jatkoi poskiansa taputtaen:
»Tupulla on aina ollut punaiset posket!» Mutta sitten, ikäänkuin leikinlasku olisi ruvennut vaivaamaan hänen omaatuntoansa, hän yhtäkkiä taas muutti muotoa.
»Herra Jumala tätä yötä!»
Siikalahden Mikko, jolle jo alkoi tulla kotohuolet, vei sepän syrjään ja kysyi rautaa tarkoittaen:
»No mitä se nyt maksaa?»
»Parikymmentä penniä.»
»Minä panen muistiin siihen sinun entiseen…»
»Siihenkö velkaan? Mitä siihen näin pienistä, parempi kun antaisit vähän leipää.»