»Onko lautamies paljon takauksissa kiinni?»
»Onpahan niihin tullut mentyä.»
Äänestä kuuli kyllä, että asian ajatteleminenkin tuskastutti.
Ajettiin Kuivasen pihaan. Likitienoilla oli Siikalahden Mikko jo odotellut ja yhtyi nyt joukkoon tupaan mennessä.
Kun tultiin sisään, puki emäntä paraillaan rikkinäisiä kenkiä lapsen jalkoihin, piika ajoi pieniä, ruuppaisia perunoita vatiin. Nimismiehen tervehdykseen ei kukaan mitään vastannut. Kaikkialla, lattialla ja penkeillä, oli niin paljon yhtä ja toista, aina perunakuokasta ja hevosloimesta kahvikuppeihin ja silkkihuiviin asti, ettei tahtonut jalka jakautua. Kun ei emäntä käskenyt istumaan, heitti piika perunavatinsa pöydälle, kävi sysäämässä penkiltä vaatteita ja kamaa kokoon, pyyhkäisi siten paljastunutta rahia rievulla ja käski istumaan.
Mutta kenelläkään ei ollut siihen aikaa eikä halua. Nimismies alkoi selittää emännälle, että hänellä olisi täällä ulosmittaus Siikalahden saatavista, jotka kolmen eri velkakirjan mukaan tekevät yhteensä 156 markkaa korkoineen, ja kysyi, eikö emännällä ole rahaa maksaa niitä.
Emäntä laskeusi käsiensä päälle pöydälle ja rupesi itkemään. Hän itki niin haikeasti, niin katkerasti, että lapset, toinen toisensa jälkeen rupesivat tekemään samaa. Grönberg kyllä tunsi, miten huonossa maineessa talon emäntäkin oli, isännästä puhumattakaan, joka nyt istui linnassa, mutta sittenkin katsellessa noita turvattomia, syyttömiä lapsia, tietäessä, että talo kokonaisuudessaan kaikkine tavaroineen nyt pian olisi pantava vasaran nenään velkojain tyydyttämiseksi, jotka ilman epäilystä rientävät kaikki saatavansa perimään »kun kauhut ovat linnassa», valtasi hänet syvä säälintunne. Astuen emännän luokse koetti hän tätä lohduttaa sillä, ettei *tämä asia* nyt niin suuri ole, että sitä niin kovasti tarvitsisi surra, ettei hän kirjoita talon kaikkia lehmiäkään, ei molempia hevosia, vaan koettaa menetellä niin sopivaisuuden mukaan kuin suinkin mahdollista.
Lapset pelkäsivät Grönbergiä ja huusivat yhä kovemmin.
Emäntä alkoi itkunsa seasta puhua. Hän sanoi kyllä tietävänsä sen, että hänellä joukkoinensa on maantie edessä ennen pitkää. Syytti Ellaa ja sanoi, että se on Karin Vennun joukossa juonut omansa ja hänen perintönsä. Kyllä heillä omaisuutta on ollut, eikä tässä syyttä köyhiä olla. Aikaa sitten oli hän ennustanut tällaista loppua. Jumalan käsi oli nyt pudonnut päälle hirmuisena ja rankaisevana. Mutta minkä tähden Jumala rankaisee syyttömiä lapsiraukkoja? — sitä ei hän ymmärtänyt.
Siikalahden Mikon oli alussa, kun emäntä itkemään rupesi, tehnyt mieli ruveta selvittämään tälle, että olisi ollut mukavampi jo ennen murehtia, että tässä onkin eletty aivan niinkuin viimeistä päivää ja että kyllä emäntä on ollut aivan samanlainen kuin isäntäkin. Mutta kun ei Sanna sanallakaan syyttänyt häntä, ei muita, Ellan selkään vaan syyt sysäsi, kun sen itku oli niin katkeraa ja nähtävästi pulppusi ulos murtuneesta sydämestä, ei Mikkokaan puhunut pahaa sanaa.