»Jonkun niitä täytyy syödä, kun ovat aina lopussa, vaikka kuinka usein uusia saataisiin, ja kun ei niitä köyhät saa…»
Valeen poskille nousi tumma puna, ja toiset miehet alkoivat jo peläten paeta edemmäksi. Mutta seppä seisoi vihasta puhkuen paikallaan eikä väistänyt rahtuakaan Valeen tulisia silmäyksiä.
»Kyllä se on nyt parasta», sanoi Valee, »että hillitset hiukan suutasi ja menet työhösi. Sinun omatuntosi tietää kyllä, että *minä* en vaivaisten jauhoja syö, sillä minä en niitä tarvitse…»
»No sen minä helvetin hyvin tiedän, ettet sinä niitä tarvitse, mutta siihenkö ne rikkaat tyytyvät mitä he tarvitsevat…»
»Tuki suus!»
»En minä sinua pelkää!»
Valee alkoi hapuilla kankea.
»Anna kangen olla!» kuului murrokselta, ja useita miehiä riensi paikalle seppää puolustamaan.
Pääasiallinen sisältö nyt syntyneessä melussa oli kiroileminen.
Valee huohotti kovasti, sillä hänen oli vaikea saada kuohunutta luontoansa asettumaan. Se onnistui kuitenkin, jopa siihen määrään, että jo saattoi taas maltillisesti puhua: