»Minä vaan tässä, että köyhyys ei ole mikään ilo. Jos mulla olisi sellainen ruoka kuin sinulla, niin et sinä minua heittelisi.»
»Parasta on nyt sitten lähteä työhön.»
Seppä nousi ja puoliksi rukoilijan äänellä valitti:
»Kuule, mutta jos minulta vähennetään jauhomäärää vielä puolesta naulasta, niin minä en voi elää.» Entistä kuuluisaa painimiestä ja tappelijaa kovin harmitti, kun oli niin voimattomaksi joutunut. Valee selitti, että jauhoannoksia ei suinkaan vähennettäisi, jollei siihen olisi välttämätön pakko.
»Minä vaivainen olen sitten tottunut vielä niin isoruokaiseksi… Tuollaiset kärpät kuin tuo räätäli tulisivat kyllä toimeen puolta vähemmällä.»
Näin puhellen meni seppä toisten joukkoon ja rupesi työhön, s. o. seisoskelemaan kankensa varassa ja komentamaan toisia.
Työtä tehtiin nyt niinkuin tavallisesti, mutta hyvin äänetönnä. Valee käsitti, että joukossa oli todella syntynyt epäluuloa hoitomiehiä vastaan ja että ne epäluulot hautuivat ja juurtuivat sydämissä. Kun katseli työntekijäin voimattomia liikkeitä, kuihtuneita kasvoja ja epätoivoisia, loistottomia silmiä, käsitti, että heillä ei enää ollut kykyä täysitajuisesti harkita asemaansa.
Valeeta yhä enemmän tuskastutti äänettömyys ja harvasanaisuus. Se pakotti hänet yhä enemmän syventymään, ajattelemaan niiden asemaa, joiden puolesta jauhonaulasta ja vastaisuudessa kenties neljänneksestä oli pakko tehdä päivä työtä ja elää sillä. Yhä enemmän alkoi hänen rintaansa ahdistaa.
Tuossakin eräs äiti, hänen nuoruuden tuttavansa, oli vetämisen puuhassa ja pysyi tuskin jaloillaan. Valee johtui ajattelemaan, että sillä oli kotona kolme lasta ja mies, joka oli täällä loukannut jalkansa eikä sen vuoksi voinut nousta vuoteesta. Ja kun hänen silmänsä kiintyivät syrjästä tarkastamaan naisen muinoin vereviä ja ilmeikkäitä kasvoja, kasvoja, joissa nyt oli jo melkein kalman väri, kun hän samalla käsitti, että se jauhotukko, jonka hän täältä vie päivittäin, tulee jaetuksi myöskin lasten kanssa, jotka kyllä saavat hoitotalosta velliosansa, — niin hänen rinnastaan nousi kurkkuun niin paksu pala, että täytyi lähteä hetkiseksi kävelemään, jotta saisi sen laskeutumaan.
Valee ei ollut sillä tavalla kuin nyt tullut ennen ajatelleeksi näiden ihmisten kohtaloa. Hän kyllä oli säälinyt ja uhrannut aikaa ja vaivaa heidän puutteensa poistamiseksi. Mutta sen tehtyään oli hän tuntenut sydämessään hyvin täytetyn velvollisuuden tuottamaa rauhaisaa tyydytystä. Nyt oli aivan toisin. Kuin siivillä pakeni tyydytys yhä etäämmälle, jättäen sijaan tuskallisen, selittämättömän halun katsoa jokaisen sydämeen tuossa joukossa, saadakseen selville millä tavalla, millä tunteella he kantoivat kovan kohtalonsa taakkaa. Milloin kiintyi hänen huomionsa perheen isään, joka ennen oli elänyt hyvissä varoissa, puutteesta tietämätönnä, ja nyt, estääkseen elämän lankaa katkeamasta, huonoissa, repaleisissa vaatteissa, jalkain palellessa rikkinäisissä kengissä, koetti viimeisillä voimillaan vääntää *kiviä*, ansaitakseen illalla puolen naulaa jauhoja. Puolikasvuisia tyttöjä, joiden poskien hän muisti raikkaasti punottaneen vielä joku kuukausi sitten, mutta joissa nyt oli taivaan pilven kuultava väri, oli joukossa monta, ja niiden kasvoille oli nälkä painanut ikäihmisen elämästä välittämättömän kokemuksen leiman. Huomio kääntyi äänettömään poikaseen, joka voimatonna kieriskeli toisten jaloissa, yritti itkemään, mutta muuttikin sen kiroilemiseksi; kiroili ja parkui siksi kun voimat riittivät ja rauhoittui sitten kuin vanhus. Harmaapäitä vanhuksiakin oli. Ne kyllä olivat muihin verrattuina eniten tavallisensa näköisiä, sillä heihin ei nälkä vaikuttanut samanlaista muutosta kuin nuoriin. Mutta sittenkin tuntui Valeesta, että he voivat elämänlankaansa vain hiukan jatkaa tuolla ponnistelullaan, se kuitenkin tulee katkeamaan ennenkuin päästään uutisrukiiseen.