»Todellako?» Valee oikein säpsähti. Mutta sitten hän alkoi panna jyrkästi vastaan ja kertoi mitä siellä tänäpäivänä oli tapahtunut. Kirkonvartija nauroi. Hän oli kyllä monesti saanut sellaista kokea, mutta hän antoi *selkään*, sanoi hän. Ne vihasivat häntä, mutta viis siitä. Tässä täytyy pitää järjestystä ja kuria, muutenhan ne söisivät kyllä yhtenä päivänä suuhunsa koko jauhovarat. Hän oli jo niin monesti käynyt kuvernööriltäkin apua pyytämässä ja tiesi kuinka lujassa se oli, että oli oppinut hänkin lujassa pitämään. Valee pani kovan kovaa vastaan, väitti, ettei kirkonvartijalla ole oikeutta yksin päättää jauhomäärän vähentämisestä, siinä pitää ensinnä olla hoitokunnan kokous.
Vanha mies suuttui.
»Se on minun asiani, minä vastaan siitä!» huudahti hän ja löi nyrkkiä polveensa. »Kyllähän minä antaisin vaikka viisi naulaa joka ikiselle sorkalle päivässä, *jos vaan olisi* mistä antaa. Mutta kun minulta niitä kuitenkin vaatii koko pitäjä, niin minun pitäisi muuttua jauhoiksi, minun pitäisi antaa jokaiselle *paljon*, ei kukaan tyytyisi vähään! Pitäjän miehet joka kokouksessa härnäävät, että paljon menee, paljon menee! Minä annan kaikille liian avokätisesti muka, — eivätkä tahdo enää myöntää mitään. Kuvernööri haukkuu silmät täyteen, että niin ja niin paljon olette jo saaneet, auttakaa itseänne, ei täältä enää riitä mitään… Ketä tässä sitten kuuntelee? En suinkaan minä niitä omaksi hyväkseni säästä. Ja on sitä mullakin sydäntä ollut, olen minäkin itkenyt köyhäin surkeutta, mutta itku ei tässä auta, tässä täytyy tehdä jotain. Viljan saaminen käy yhä vaikeammaksi, kohta ei sitä saa rahalla, ei ilman. Sentähden täytyy *säästää*… Valittakaa sitten, vaikka valittaisitte keisariin. Kernaasti tämän virkani annan jollekin, joka on auliimpi antamaan.»
Hän otti arkusta aitan avaimet ja lähti noutamaan jauhovakkaa tupaan, sillä työläiset olivat jo sinne kokoontuneet. Valee jäi masentuneena istumaan.
Kun kirkonvartija sai vakan tuvan pöydälle, otti hän luotipuntarin ja rupesi punnitsemaan.
»Nyt täytyy jauhomäärää taas vähentää. Tänä iltana annetaan 12 luotia henkeen.» Samalla hän jo tarjosi yhtä valmiiksi punnittua annosta. Joukossa syntyi valitusta ja kuhinaa, jotkut alkoivat kiroilla.
»Suu kiinni, taikka saatte tyytyä kahdeksaan luotiin!»
Möyhinä vähän hiljeni.
»Joka ei tahdo tyytyä tähän, saa tyytyä olemaan ilman.»
Nuo harvat lauseet, jotka tuo vanha, kuivan ja kovan näköinen mies puhui joukolle, saivat sen ihmeellisesti asettumaan ja nurkumatta tyytymään osaansa. Sillä hän puhui järkähtämättömällä varmuudella, niin ettei yhdestäkään sanasta jäänyt vähintäkään epäilystä, että se oli leikillä lausuttu.