»No, minä menen sittenkin», ilmoitti Hautalainen, »tulkoon Valee toiseksi. Totta hänestä nyt kaksi kuormaa saa. Ehkäpä se on kuvernöörikin jo unohtanut ne vanhat käräjäasiat.»
Mieltymyksellä tyydyttiin siihen. Pappi lupasi vielä kirjoittaa kirjeen mukaan, jossa hän puolestaan selittää asiaintilaa. Valee ei ollut kokouksessa, mutta hänen alttiutensa tunnettiin, tiedettiin, että hän lähtee.
Ja seuraavana päivänä olivat he matkalla. Monesti teki mieli taipaleella
ottaa rekeen uupuvia kerjäläisiä ja kulettaa niitä ihmisten ilmoille.
Mutta niitä oli niin paljon, että muutamien auttaminen näytti turhalta.
Sen lisäksi olisi se saattanut synnyttää, toisissa vain kateutta.
Eräässä kohden ei Valee kuitenkaan voinut mennä muutaman vaimon ohitse.
Tämä veti kelkassa noin kahden vuoden vanhaa lasta, mutta oli niin
uupunut, että seisahti lepäämään aina muutaman askeleen ponnisteltuaan.
Valee pidätti hevosta.
»Mistä te olette?»
Vaimo veti henkeään ja vastasi ponnistellen:
»Lehtimäeltä.»
»Haluttaisiko tulla rekeen tuonne ensimmäiseen kylään asti?»
»Voi Jumala!»
Se oli ainoa, mitä vaimo sanoi sumun tapaisen hymyilyn kohotessa silmiin ja huulille, kun hän liikkui Varpulaisen matkarinnin ääreen. Mutta Valeen täytyi auttaa lapsi kelkasta, itse vaimo tuskalla pääsi rinniin. Kelkka sidottiin reen perään. Kun vaimo tunsi, että reki liikkui ja hän sen mukana, lapsi sylissä, valtasi hänet kummallisen suloinen voipumus ja silmät painuivat kiinni. Valee katseli hänen kasvoihinsa. Yhtäkkiä vaimon ruumista puistatti, ja samalla hän raotti silmiään kääntäen ne Valeeta kohti ja äänsi kamalan tuskallisella sävyllä:
»Leipää!»