»Onhan siellä yksityisiä rikkaita, joilla vielä on viljavaroja, kuten olen kuullut?»
»Niin on, mutta ne ovat rahan panttina.»
Kuvernööri käveli hetkisen lattialla kädet selän takana ja mietti.
Vihdoin hän puhkesi kiivaasti sanomaan:
»Teissä maalaisissa on päässyt valtaan yleisesti väärä käsitys kruunun auttamiskyvystä. Te luulette, että kruunulla on aivan loppumattomat varat. Te juoksette täällä yhtä mittaa, aivan kuin ei teillä todellakaan olisi enää yhtään mitään muuta keinoa tulla toimeen. Minä sanon teille, että uskon kyllä teillä olevan hätää ja puutetta, mutta teidän täytyy oppia tulemaan toimeen ilman kruunun apua, *teidän täytyy*. Minä tässä en voi jauhoiksi muuttua, ja kruunun avun täytyy riittää koko Suomelle.»
Hautalan Jannen rinta kohoili raskaasti, ja hän odotti maltitonna sananvuoroa.
»Kyllä se on, hyvä herra, aivan varmaa, että me emme olisi lähteneet tänne *kerjuulle*, jos ei siihen tosi tarve pakottanut.»
Kuvernööri katsahti ehdottomasti miestä, sillä äänessä oli aivan erikoinen sävy.
»Me emme huuda omaa hätäämme, emmekä pyydä apua itsellemme, vaikka siihenkin olisi syytä — kenties. Mutta vaikka meillä onkin teidän korvissanne huono maine, vaikka uskottekin meitä paatuneiksi konniksi, joitten elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin tapella ja varastaa, niin nyt on kumminkin asianlaita sellainen, että me emme saata nähdä ihmisten ympärillämme kaatuvan nälkään koettamatta viimeistäkin keinoa, auttaa, pelastaa. Meikäläiselle on kerjääminen viimeinen keino, se on tosiaankin *viimeinen*. Jollei minulla olisi kyllin syytä pelätä, että minä itse muutamain viikkojen kuluttua jyrsin olkileipää jossain kopukan nurkassa, en minä enää kerjäisi tässä, vaan koettaisin saada velaksi omalla vastuullani, täyttääkseni sen velvollisuuden, minkä hoitokunta, ne harvat, jotka siellä enää jaksavat yhteisestä hädästä välittää, ovat minulle uskoneet. Mutta minä en uskalla enää pyytää ketään luottamaan minuun. Kolme vuotta takaperin olin minä kyllä velaton mies. Velkoihin en ole joutunut omien syömisieni tähden, sillä meillä ei tuhlata. Minä en tätä sano kerskatakseni, vaan minä sanon sen siksi, että te huomaisitte, ettemme ole suotta aikojamme lähteneet tänne. — Me emme mene ilman jauhoja.»
Kuvernööri katseli ihmetellen edessään seisovaa vanhusta, joka puhuessaan oli hänen silmissään kasvanut päätänsä pitemmäksi ja lopetettuaan katseli häntä järkähtämätön, mutta samalla surunvoittoinen ilme silmissä. Hautalaisen puhe, ryhti ja katseet herättivät kuvernöörin sielussa varmaankin uuden tunnelman, myötätuntoisuuden puuskan. Hän astui Jannen eteen ja tempasi tämän käden omaansa.
»Te saatte jauhoja», virkkoi hän liikutettuna puristaen kovasti Jannen kättä.