»Noo, kyllähän maksaa kun jaksaa, mitä sinä siinä turhia. Kukahan tässä nyt ihmisiltä väkipakolla.»
Ja kun muori sitten vielä kinasi jotain ja vaari vastaili, jätettiin asia siihen. Velkakirjat saivat maata arkunpohjalla, ja ihmiset tiesivät sen.
Mutta nyt oli Siikalahden Mikolla jotain sanomista näihin asioihin, ja ihmiset tiesivät senkin. Velalliset vapisivat.
Toimitusmieheksi vaati Mikko kivenkovaan Stenforsia otettavaksi, mutta emäntä sanoi, että hän ei ota tähän kaikkia veden tuomia, että Semenius se on ennenkin tässä talossa kirjoitusmiehenä ollut, se tuntee asiat ja kirjat entisestään, että se oli isäntä-vainajan kanssa hyvä tuttu, ja päälle päätteeksi isäntä itse oli määrännyt, että Semenius pitää ottaa kalunkirjoitusta pitämään ja Varpulan Valee toiseksi. Mikko pani jyrkästi Valeeta vastaan — onhan niitä nyt muitakin… Muori nauroi:
»Ketä muita? Mikä Valeen on?»
Mikko ei osannut sitä oikein selittää, mikä Valeen on, mutta intti yhä vastaan ehdotellen yhtä ja toista. Emäntä kuitenkin pysyi järkähtämättömänä. Toimitusmiehiksi kutsuttiin kanttori Semenius ja Varpulan Valee.
Kalunkirjoituspäivänä kokoutuivat velalliset (ne nimittäin, joilla veloistansa oli huolta) alakuloisen ja nöyrän näköisinä istuskelemaan Märkäsen tuvan penkille. Siikalahden Mikko oli hyvällä tuulella koko päivän, laski leikkiäkin kun siksi tuli, tarjosi usein Märkäs-vainajan kessupönttöä penkillä istuville miehille ja nauroi, että »kun on kerrankin saatu äijän kessut käsiin, niin nöyryytetään nyt oikein miehissä … se vainaja oli niin jumalattoman saita kessuistansa.»
Ja velalliset panivat piippuun, naurahtelivat herttaisesti Mikon sukkeluuksille ja ajattelivat: ehkäpä sitä sentään hyvä Jumala suo, että ihminen pääsee tässä vielä kulkemaan… Ne ihmiset kanssa taitavat niin paljon valehdella tuosta kestikievarista… »Nämä ovatkin oikein hyvin prässätyitä tupakkia, eikö ole sitte?»
»Oon, oikein makoisia.»
Mikko nauroi ja sanoi: