»Tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis», se pani Hautalan emännän sydämen rajusti sykkimään. Hän pakeni tuvan yliselle, missä suuren tuskan vallassa vaipui polvilleen. Rukous alkoi hänen suustaan vuotaa katkonaisin sanoin. Särkyneestä sydämestä purkausi Jumalan eteen äänekäs tunnustus, että noihin viiteen kyrsään hän oli ottanut jauhot pitäjän jauhotynnyristä, kun itsellä oli niin vähän… Hän oli aikonut maksaa heti kun saadaan jauhoja… Mutta nyt hän pelkäsi, ettei niitä enää koskaan saadakaan hänen eläessään, sillä hän tunsi itsensä niin kummallisesti väsyneeksi, sydänalaa ja päätä viilteli ikään kuin kuoleman kuristava koura. Pitäisikö hänen vielä varkaana astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen… Ei hän ollut koskaan ennen tullut asiaa siltä kannalta ajatelleeksi, sillä takaisinmaksamisen mahdollisuus näytti aina niin varmalta. Miksi se nyt niin mahdottomalta näytti, hän ei käsittänyt itsekään, eikä sitä edes ajatella voinut, sillä tuska vyöryi ylitse kuin aalto ja peitti näkymättömiin.
»Varas», äänsi hän, kun katkonainen rukous oli loppunut, tuijotellen elottomilla, tylsistyneillä silmillään pimeään nurkkaan. Silloin tällöin paineli hän sydänalaansa käsillään ikään kuin poistaakseen sieltä jotain tuskaa tuottavaa kipua. Mutta sekin tapahtui ikäänkuin vaistomaisesti, ohimennen; *sielussaan* ei hän näyttänyt enää näitä kärsimyksiä tuntevan.
Moneen päivään ei hän ollut enää hetkeksikään saanut käännetyksi pois ajatuksiaan jauhotynnyristä, jonka niukat varat hupenivat ja tekivät loppua, vaikka hän joka päivä niitä yhä säästäväisemmin käytti. Hän arvasi, ettei hänen miehensä tiedä niiden olevan niin lopussa, eikä hän tahtonut voida mitenkään mennä kuolevaa vaivaamaan sellaisilla maallisilla asioilla, se kun tuottaisi sille tuskaa ja ajattelemisen vaivaa. Poikain ja piian huomasi hän päivä päivältä käyvän synkkämielisemmiksi ja hän ymmärsi, että ne äänettöminä valittamatta kärsivät nälkää…
Uuteen suurukseen oli vielä monta kuukautta.
Hän ei enää rukoillut, huulet olivat lakanneet liikkumasta. Ristitetyt kädet helmassa istui hän vaatekasassa, ajatukset nähtävästi pysähtyneinä tuijotellen yhä tuonne pimeään nurkkaan. Miten syvillä kuopilla posket olivat ja miten keltainen niiden väri!
Joku kuului tulevan rappusissa. Kuulihan emäntä sen, mutta tajuntaan ei se pystynyt. Ja vaikka silmät olivat auki, ei hän näyttänyt ensinkään huomaavan sitä, kun Matti tuli, seisahti hänen eteensä ja alkoi puistella olkapäistä…
Aurinko pilkisteli sisään pienistä räystäsikkunoista sen verran, että vintissä oli valoisa. Katsellessaan hetkisen äitinsä tuijottaviin silmiin, joista älyn ilmeet näyttivät hetkiseksi poistuneen, rupesi poika vapisemaan. Vapisevin käsin nosti hän äidin kainaloista ylös, sulki syliinsä ja kamalan tuskan värittämällä äänellä kuiskasi:
»Äiti … mikä äidin on? Onko äidillä nälkä?» — —
Äiti toipui vihdoin ja alkoi selittää pojalle, joka yhä piteli häntä sylissään, ettei hänellä ole enää jauhoja, mistä keittää huomenna, kun tänään panee viimeiset velliin … eikä hän tiedä ollenkaan, mistä hänelle uskottaisiin velaksi, kun on ennestään niin paljon velkoja…
»Isälle leivottuihin kyrsiin minä varastin jauhot… Minua nyt Jumala rankaisee, etten saa enää mistään jauhoja.»