Hän piti onnenansa saada olla juuri täällä, näiden ihmisten seurassa, sillä tulevaisuus näytti nyt niin valoisalta: pelto antoi runsaasti ruokaa kansalle, hän tunsi ymmärtävänsä kansaa ja kansa häntä.
He haastelivat vilkkaasti Esan kanssa. Esastakin oli kadonnut entinen omituinen ärtyisyys ja umpimielisyys, hän saattoi jo nauraa, jopa leikkiäkin laskea. Mies luultavasti katseli tulevaisuuteen hänkin.
Kotia lähetessä jäi Esa vainiolle ja poikkesi nimismiehen leikkuuväen luokse. Pientaretta pitkin astuessaan näki hän jo etäältä, että hänen vaimonsakin siellä oli leikkuuväen joukossa. Tuolla, vähän erillään muista, olivat hänen lapsensa, seitsenvuotias tyttö ja kolmivuotias poika. Ne tietysti peräilivät isän tuloa, koska sen huomasivat ja vastaan juoksivat. Esa istui pellon pientareelle, otti pienen pojan syliinsä. Sillä oli isän terävät silmät ja nerokas suu. Tytöllä taas oli äidin hiukan hoilaavat silmät.
Esa ei puhunut mitään. Lapset kumpikin vuorostaan isälle kertoivat ja tarinoivat lapsellisia juttujaan. Aivan kuin salaa pisti hän pojalle suukkosen. Tuuli huojutti hiukan tähkäpäitä, jotka hiljaista, kuiskaavaa ääntä pitäen koskettelivat ja tapailivat isän selkää ja käsivarsia, samalla kuin tämä, nähtävästi kaunisten mielikuvien vallassa, rauhallisen tyynenä katseli lapsiansa ja kuiskaili heille tuontuostakin hellän, hyväilevän sanan.