»Tuota…» kuului sängystä.
»Häh?»
»Minä olen ajatellut, että mitähän se olisi, jos käytäisiin tohtorin parissa kaupungissa?»
Emäntä oikein säikähti.
»Ketä tohtorit ovat parantaneet?»… Hyppysissä oleva parmakin pääsi tuossa häiriössä tiehensä. »Pahusta kun pääsi…»
»Ajattelin, että», jatkoi sairas, »kun tuota nyt on meillä omaisuutta siksi, niin sopisi nyt kerran koettaa. Mahtaisiko tohtori sentään koko maailmaa viedä?»
»No ei suinkaan sitä sen puolesta tarvitsisi koettamatta olla, mitä se maksaa! Kyllähän se aina jaksettaisiin, mutta kun ne tohtorien lääkkeet monellekin ihmiselle ovat vain jouduttaneet kuolemaa. Älä nyt siitä vain Annikalle puhu, sinne se kohta rupeaa touhuamaan.»
»Minä vain meinaan», jatkoi sairas omia mietelmiään, »että jäähän sitä nyt perittävääkin siksi että sais tuota nyt jotain minunkin terveyteeni uhrata… En minä ole saanut keneltäkään mitään periä.»
Mutta nyt emäntä suuttui, niinkuin ainakin, kun äijä ilkeyksissään rupesi tuollaisia puhumaan, ja sen sai äijä kohta kuulla. Kahakka saatiin kuitenkin onnelliseen loppupäätökseen sillä, että päätettiin odottaa vielä pari päivää ja jos ei mitään muutosta tapahdu, niin sitten lähdetään kaupunkiin lääkärin puheille.
Silloin näki emäntä ikkunasta, että Siikalahden Mikko tuli pihassa. Hän lähti tupaan.