»Pysyköön pois täältä sellaiset.»
»Niin, ja kuka sen tietää, jos sellaisia otetaan pitäjään, kun ne aikansa täällä herroittelevat ja konstailevat, niin ottaa kruunu pian omaksi hyväksensä koko voinvalmistuksen, samoin kuin viinankeitonkin.»
Tämä lausuttiin vinkuvalla, terävällä äänellä. Kumma kyllä, etteivät useammatkaan helakammin nauraneet. Jotkut sitä vastoin loivat mieheen vihanpuhuvia katseita, ikäänkuin ajatellen että »Lempoako tuossa kiljuu, miehinen mies jos olet!»
Mies oli vähäinen, keski-ikäinen, terävä katse, jos äänikin. Iso koirannahkaturkki oli arvokkaan näköinen ja nähtävästi monessa polvessa perintönä kulkenut. Tämä oli pitäjän kestikievari, Siikalahden Mikko. Ja vaikka hän ei mitenkään näyttänyt komealta, pikemmin päinvastoin, jaloissakin kun oli häränkoipiset punaiset karvakengät, — tunsi kuitenkin, hetkisen häntä katseltuaan, että mies on varakas, ja jollei vielä ole, niin varmaan aikoo siksi tulla.
Tarttumatta sen enempää kiinni Mikon arveluun päätettiin yksimielisesti, ettei karjakosta huolita, ei millään ehdolla.
Sitten seurasi kysymys: »Suostutaanko ottamaan viinanmyyntipuotia pitäjään?»
Vallitsi kummallinen hiljaisuus hetkisen sen jälkeen kun kysymys oli esitetty. Katseet kääntyivät omituisen johdonmukaisesti Siikalahden Mikkoon, joka ei tätä ollut huomaavinaankaan, niin hyvin kuin hän sen huomasikin ja koetti sen johdosta tekeytyä ihan välinpitämättömän näköiseksi. Mutta yhtäkkiä alkoi Mikosta äänettömyys tuntua tuskalliselta. Hän loi kehoittavasti silmänsä Kaleniukseen, joka jo olikin noussut ja alkoi puhua:
»Minun mielestäni ei tässä voi olla muuta kuin yksi mieli siitä että sellainen otetaan (Tässä loi nimismies yliolkaisen katseen Kaleniukseen), sillä viinaa on tärkeimpiinkin tarpeisiin hyvin vaikea saada aina kaupungista. Ja lain kannalta katsoen on salapolton ehkäisemiseksi paras keino, että laitetaan julkinen viinapuoti. Salapoltto ei ole ainoastaan laitonta, vaan sekin on sen huono puoli, että hyöty tulee siitä yksityisille, mutta tästä tulisi hyöty koko kunnalle, sillä Kilströmin patruuna on sitoutunut maksamaan kunnan kassaan kaksisataa markkaa vuodessa, jos hänelle annetaan oikeus asettaa tänne viinapuoti. Patruuna sanoi, ettei hän muualla viitsisi maksaa sellaisesta oikeudesta kuin korkeintaan sata markkaa, mutta kun hän on niin hyvä ystävä meidän pitäjän isäntäin kanssa ja herra provastinkin kanssa, niin hän sanoi, ettei hän haluaisi paljon itse hyötyä tämän pitäjän viinakaupasta.»
Taas oltiin hiljaa, ja Siikalahden Mikko, nähtävästi innostuneena, näki sopivaksi huomauttaa:
»Kaksisataa markkaa on jo paljon rahaa tällaisina aikoina.»