Kun katovuodet, joita nyt oli useampia peräkkäin saatu, olivat alkaneet viedä kansan tilaa huimalla vauhdilla rappiota kohti, katkeroitti se aivan erikoisella tavalla Jannen mieltä. Hänen ihanteensa oli itsenäinen, muista riippumaton talollinen, jonka ei tarvitsisi olla muiden kuin Jumalan ja keisarin alamainen. Samalla kuin köyhyys lisääntyi, hävisi tuo itsenäisyys. Jollain, itselleen vielä aivan selittämättömällä tavalla, tunsi hän sellaista jo oman itsensä suhteen. Jotain oli hänessä ikäänkuin kulunut heikommaksi, jonka nyt tunsi horjuvan, niin vähän kuin hän sitä vielä itselleen tunnustikin. Nuo, joiden varsinaisena ammattina näkyi olevan rikastuminen ja jotka siihen tarkoitukseen käyttivät muitakin keinoja, ei vain rehellistä maanviljelystä ja siinä etupäässä kelpo rukiin kasvatusta, ne nyt ilman ehtoja näyttivät tulevan miehiksi, joilla oli paljon sanottavaa muiden, oikeain tavallisten, rehellisten talonpoikain asioissa. Häntä iletti se mateleva nöyrämielisyys, jota hän oli talollisissa toisessa toisensa jälkeen alkanut huomata.
Itse oli hän aikaisemman verrattain ison velkataakan alta kohottautunut omavaraiseen asemaan. Mutta näinä viime kuluneina vuosina oli hän, nähtävästi usein huomioon ottamatta ollenkaan tilaa, mihin hän sen kautta joutui, — mennyt auttamaan, takaamaan ja tukemaan hyvin monia tuttaviaan. Kyllä hän usein takaukseen mentyään katui jälestäpäin. Mutta melkein aina kun sellainen oli kysymyksessä jonkun hyvän tuttavan suhteen, myöntyi miltei empimättä jokseenkin yksinomaisesti vain sen tähden, että hän ei tahtonut millään kurilla nähdä ketään edessään sellaisen asian vuoksi masentuneena ja nöyrtyneenä. Hän tunsi itse sellaista halveksimista niitä vastaan, jotka rahojen korot tahtoivat »pennin päälle», että hän ehdottomasti tahtoi menetellä siten, ettei vaan kukaan häntä kohtaan sellaista tuntisi.
Muita sen vuoksi olivat takavuosina ensinnä omat säästöt menneet takausvelkain maksuksi, sitten oli jo täytynyt muuttaa muita sellaisia omiin nimiin.
Kaikki nuo seikat johtuivat nyt tuossa maatessa mieleen. Takaussitoumukset, toinen toisensa jälkeen, alkoivat yhä varmemmin näyttää omilta veloilta. Ja vaikka hän koetti pitää pystyssä vanhaa horjumatonta kurssia, että »kyllä Hautalainen aina asiansa vastaa», — niin mielikuvitus tuntui kuitenkin niin horjuvalta, että karsi selkäpiitä. Vaikka olisi miten koettanut, ei enää voinut tuntea itseänsä niin varmaksi kuin ennen. Ja hänestä näytti kuin koko se ryhmä, jota vastaan hän oli elämässään sotinut, tuo penninnylkijäjoukko ja herrat, joilla kumpaisillakin näytti olevan niin luja pohja jalkainsa alla, olisivat olleet yhteissä liitossa masentamassa ja hävittämässä itsenäistä talonpoikaa…
Emäntä olisi hänen huomaamattaan saattanut aivan hyvin polvistua peräsängyn kulmassa penkkiä vasten, niinkuin hän usein yksin ollessaan teki, sillä isäntä ei ollut ensinkään huomannut sitä, että hän oli ollut tuvasta pitemmän aikaa poissa, ullakolla. Tullessaan sieltä alas tapasi emäntä eteisessä Valkolan Juhon, joka oli tupaan menossa. Vieraan tulo emäntää ilahutti siinä toivossa, että nyt syntyy tuvassa ainakin keskustelua, joka voi johtaa isännän mielen vähemmin huolenalaisiin asioihin. Sillä mikään ei ollut hänestä niin raskasta kuin se, että hänen miehensä synkeänä mietti ja tuijotteli.
Valkolan Juhon astuessa tupaan havahti Hautalainen, nousi ylös, kutsui vieraan istumaan penkille ja toi tupakkalaatikon.
Valkolainen oli pitkä, hoikka nuorehko mies, talollinen toisesta päästä pitäjää. Muutamat piirteet kasvoilla kuvailivat pohjaltaan iloista ja reipasta luonnetta. Tavallisissa oloissa hän alkoi puhua jo heti kun ovesta tupaan astui ja sitä sitten riitti. Mutta nyt oli hän harvasanainen. Hautalainen huomasi sen, joten se hiukan iloisempi ilme, joka oli hänen kasvoillaan väreillyt Valkolaisen sisään astuessa, hävisi. Eikä keskustelu tahtonut päästä alkuun, vaikka se yleensä heidän välillään luisti tavallisissa oloissa, sillä he olivat hyviä ystäviä. Hautalainen rupesi kohta aavistamaan, että Juhon asia tällä kertaa koski jotain velkajuttua.
Niinpä se olikin. Klitsi oli vaatinut maksamaan sen 50 ruplan suuruisen velkakirjan, missä Hautalainen ja Varpulan Valee olivat takaamassa. Juho oli lähtenyt sitä varten, että jos saisi mukaansa takausmiehet, niin mentäisiin yhdessä puhumaan Klitsille, että eikö se nyt odottaisi syksyyn.
»Syksyyn», hymähti Hautalainen raskaasti. Valkolainen ymmärsi tarkoituksen.
»Niin kyllähän nyt ei ole vuodentuloista suuria toiveita, mutta…», sanoi hän ontelolla äänellä.