He lähtivät Klitsiin.
VIII.
Kauppias Mikkel Klitsi oli omituinen mies, sukkela mies tahi naurettava mies, aina sen mukaan, miten kukin erilaisia luonnon ominaisuuksia arvostelee. Hän oli omassa pitäjässä syntynyt, saanut kirjoituksen ja laskennon opetusta eräältä papin apulaiselta. Oli ollut erään vaasalaisen kirkolla olevassa puodissa puotimiehenä parisen vuotta. Kun silloin täytti laillisen iän ja sai käteensä parintuhannen ruplan suuruisen kotiperinnön, perusti itse liikkeen. Puodissa seisoi hän ensi aikoina itse, mutta kyllästyi siihen vihdoin, kun ei tahtonut oikein olla aikaa ryypätä ja hauskaa pitää, johon hän hyvien tulojen kera oli totutellut. Vaimo koetti auttaa puodissa, mutta kun oli tottumaton ja aika muutenkin meni kotitouhuissa, ei siitä tahtonut tulla mitään.
Mutta sittenpä keksittiinkin puotiapulaiseksi Kustaa Kastori, kaikin puolin sopiva mies. Tämä muuten oli vaan tavallinen työmies, neljänkymmenen ikäinen, kovin laiska ja juonikas tekemään juuri mitään muuta kuin kummastuttamaan ihmisiä merkillisellä luvunlaskutaidollaan. Jotkut pitävät Kustaata hupsunakin, kenpäties vain siksi, että hän oli niin erinomaisen suulas, — sillä pohjalaiset eivät koskaan pidä suulasta miestä oikein viisaana. Mutta luvunlasku, se oli Kustaan intohimo, hän laski tiellä käydessään, tupien raheilla istuessaan ja loikoessaan, jopa väliin nukkuessaankin. Asetti alituiseen uusia, oikein »hirmuisia» kysymyksiä ja ratkaisi niitä ääneen laskien.
Tämän miehen sai Klitsi puotimiehekseen. Kylläpä Kastorilla olikin siihen oivat ominaisuudet, jahka laskee vaan pois hänen synnillisen makeisten halunsa. Klitsin puodille oli Siikalahden kylästä noin kaksi kilometriä. Kauppapuoti oli pieni putka, varustettu ainoastaan välttämättömillä kaupantekotamineilla. Tänään oli ollut oiva liike. Kastori oli saanut tyhjentää suureen saaviinsa koko joukon voipyttyjä, antaa niistä pumpulilankoja, toiselle tamperelaisia pukukankaita, kolmannelle ja neljännelle venäläisiä mattojauhoja j. n. e.
Liikkeen johdosta oli kauppias itse hyvällä tuulella. Hän oli ruvennut »rommittelemaan» ja ryypännyt aamupäivän kuluessa jo useita laseja. Ilma oli ollut lämmin. Hänen mitättömän pieni nenänsä tihkui vesiherneitä, kun hän vanhanaikaisessa soututuolissaan kiikkui ja lojui puotikamarin lattialla ja jostain »viisusta» uskollisella hartaudella lauloi, kimakalla, honottelevalla äänellään:
»Sä olet hellin iloni,
Mun rakastettu neitoni,
Sua helleydellä ainiaan,
Rakastan hamaan kuolemaan.
Miehellä ei ollut korvaa rahtuakaan, sen lisäksi hän honotteli. Kun hän nyt huusi koko voimallaan, olisi jääkarhunkin ollut vaikeata olla nauramatta, puodista oli siihen asti kuulunut kovaääninen puhelu, mutta se taukosi heti hiljaiseen supattelemiseen, kun kauppias alkoi laulaa. Ne kuuntelivat siellä pystyssä korvin, tirskuivat ja nauroivat vatsojansa pidellen.
Klitsillä oli pitkä paltto yllä, — se oli muuten aina, kun hän ryypiskeli.
Kuultuansa puheitten puodissa taukoavan meni hän, otti hyvän rommiryypyn, avasi puodin oven ja tuijotteli sinne omituinen hymy huulilla. Ihmiset puodissa koettivat asettua totisiksi, niin vaikeata kuin se olikin.