»Niin, kyllä se koskee rikkaaseen jos köyhäänkin.»
»Koskee se», myönsi äijä.
»Sellaisella kuin teillä ei ole hätää.»
Äijä seisahti aidan viereen, nojautui siihen sillä tavalla, että
Hautalainen, joka nyt oli vieressä, näki hänen kasvonsa.
»Ei ole… Pitäiskö olla?»
»Enhän minä sitä…»
»Minä tulin isännäksi vuonna 1820 ja aloin melkein kahdella tyhjällä kädellä, niinkuin kyllä olet kuullut ja tiedät. Jos olisit silloin ollut minun housuissani niinä ensi aikoina, niin et Jumal'auta kadehtisikaan sitä, että mulla nyt on puuttumatta leipää.»
Hautalainen hiukan säpsähti, sillä äijän äänessä oli jokin harvinaisempi sävy, joka melkein pani hänet häpeämään äskeisiä ajatuksiaan.
»Ei minun tavarani ole koottu lurjun keinoilla ja kurilla, sellaisilla kuin tuo Siikalahden Mikko kokoaa — kumma, ettei Jumalan käsi sitä rankaise.» Hän katsoi yksinkertaisen ja kysyvän näköisenä Hautalaiseen, joka yhä enemmän joutui hämilleen. Saamatta mitään vastausta jatkoi ukko:
»Minä olen nuorempana, kun oli kovia katovuosia, syönyt paljasta pettua monta vuotta, säästääkseni siemeniä ja karttaakseni velkaantumista … niin että jos minä tänä vuotena syön puhdasta leipää, niin… Vaan mitäs siitä, maailma huononee aina vain.»