"Ei ne ole enään muut päivät Tapaninpäiviä."
Nuoret kävivät tänään kirkossa. Sieltä tullessa ei pojissa ollut enään makuuhalua, ei mitään uneliaisuuden merkkejä. Sitä vastoin alkoivat he hankkiutua tapanille lähtemään. Oikein pulskaksi tahtoivat pojat itsensä pyntätä: pestä kädet ja kasvot saipuavedellä ja pukea verkavaatteet päälle.
Jaskaa auttoi äitinsäkin, ainakin vaatteiden haussa. Jussin täytyi yksin valmistuksistaan huolta pitää, itse etsiä joka liuskan, hänellä kun ei ollut äitiä.
Hiuksiansa Jaska kampasi, silitteli.
"Onko tuo jakaus suora, äiti?"
"Ei oikein … annas minä…" Äiti otti luukahvelin pöytälaatikosta ja toimitti sen avulla jakauksen suoraksi. Sitä tehdessään alkoi sanoa:
"Älkäähän nyt lapsikullat kovin ryypätkö, nuoret pojat."
"Hmm", pani Jaska ylenkatseellisesti. Eihän hän enään mikään lapsikulta ollut, tuommoinen nuori poika, joka ei olisi itse tietänyt, kuinka paljon ryyppää!
"Ei suinkaan varoitus liiaksi ole", sanoi Jussi, "kun toisinaan tahtoo tulla vähän liiaksikin ryypättyä".
"Niin tokikin!"