"Ei", vastattiin.
Mikä onni sentään! Jaska tunsi rintansa alla hyvää tekevän liikahduksen. Jo hän oli kuin seitsemännessä taivaassa, huusi ja melusi vapaudessaan kuin huutokaupanpitäjä.
Koko suuri joukko niitä tovereita olikin, monta kuormaa tyttöjä ja poikia.
Viina oli Jaskalta jo ennen loppunut, kyllä hän sen hyvin muisti. Mutta isällä tiesi olevan, pelkäsi vain että sitä taitaa olla ukolta kumma saada. Asia sattui kuitenkin niin hyvin, ettei isä ollut tullut kotiin: sai ottaa isän viinan, kuten omansa, kyllähän tilin ehtii jälkeenpäin tehdä. Isän ison pullon hän siis suurella ylpeydellä pöytään toi. Ei sielläkään paljoa ollut, mutta luuli hän sen riittävän. Iloista oli nuorison elämä. Poikia laulatti täyteen kolloon tuvassakin ja tyttöjä tirskutti ja nauratti niin, että piiat vierainensa karsaasti katselivat ja syyllä otaksuivat, että heistä leikkiä tehtiin. —
"Ryypätään pojat … ääh!" Jaska keikisti selkäänsä ja kaatoi ensimmäisen ryypyn omaan suuhunsa ja romahti niin, että jokainen häntä ihmetellen katseli.
"Tule ottamaan", käski hän likimmäistä poikaa. Sattui olemaan selväpäinen, jota käskettiin.
"Ei olisi nyt lukua", esteli. Oli kuitenkin jo nousemassa, mutta ei noussutkaan … mukavampi odottaa uutta käskyä.
"No saakeli!"
Se auttoi ja ryyppääminen tuli hyvään alkuun. Eivät kaikki olisi tahtoneet mitenkään koko ryyppyä kallistaa, mutta siihenkö Jaskan sopi suostua! Piti ainakin vähintäänkin pari kertaa tarjota, ja jos ei se auttanut, piti ottaa pikarinjalkaan ja pakottaa toisen väkisellä ottamaan suuhunsa viinan, joko sitten nielläkseen taikka ulos sylkeäkseen. Näin vaati tapa. Useat, jotka eivät halunneet juopua, käyttivätkin ulos sylkemisen oikeutta.
Tuli uusia vieraita. Jo alkoi Jaskan sydän levottomasti sätkiä, kun pullossa ainoastaan joku pikarillinen enään hilahteli.