Äiti oikein suuttui:
"Ole siinä, muutama, ilvehtimättä ja veisaa itse jos osaat! Kun kerta on kansakoulussa kaksi talvea kulkenut, niin pitäisi sitä edes juhlavirret osata, mutta mitä!"
"Taidan helposti jos tahdon."
"Eipä tuota taitoa ole koskaan kuultu. Vaan jos taidat, niin koeta nyt."
"Älkää nyt riitaa haastako, tänä rauhan ja sovinnon juhlan alkupäivänä", rupesi isäntä suhdittamaan. "Ei se koira oravia hauku, joka riidalla metsään viedään, eikä meidän Jaakosta ole veisaamaan. Suutansa hän kyllä osaa repiä ja muilla ilvehtiä."
Isäntä puhui lempeällä vakavuudella ja syyllisyyden tunto pakoitti
Jaskan punastuen lattiata katselemaan.
"Te muut", jatkoi isäntä, "te jotka vielä pidätte edes Jumalan sanan kunniassa, ottakaa kirjat ja veisataan nyt tuosta, Lauluja nyt laskekaam'. Ei Jaakon tarvitse", hän lisäsi suurella lempeydellä. Mutta se viilteli poikaa luita ja ytimiä myöten. Jaska tunsi mielessään, että hän olisi ollut iloisempi, jos olisi saanut tusinan keskinkertaisia korvapuusteja. Ja vaikutti tuo puhe muihinkin, renkiin ja piikoihin, niin että he ikäänkuin todellisella mielihalulla ottivat virsikirjat.
Jaska oli loukannut vanhempainsa pyhimpiä tunteita kovasti … kovasti, kaikki nuoret sen nyt huomasivat vasta, kun isännän ääni oli niin lempeä…
Ja sydämet herahtivat vastaan ottamaan…
Veisuu kesti toista tuntia. Pikku pojat melkein heti alussa rupesivat torkkumaan. Toisetkin jo lopulla alkoivat haukotella, yskähdellä ja äänet rupesivat karmeasti karisemaan. Alkoi käydä yksitoikkoiseksi ja tunteet kangistuivat.