Hän ei puhellut itsekseen, ähkyi vaan kun kääri omaisuuttaan kokoon. Saatuaan sen tehdyksi, pisti lampun taskuun, otti mytyn kainaloonsa, kävi ulos, väänsi oven lukkoon ja otti avaimen reijästä, — aivan kuin muulloinkin. Alas tultuaan heitti mytyn portaille ja meni tupaan.
Tupa oli siisti, matot lattiassa. Pöydän luona paloi kattolamppu. Sisällä oli vaan nuori emäntä, joka puuhasi keitosta takan ääressä ja souti kätkyttä.
Matti asteli juhlallisesti pöydän luo, laski lutinavaimen siihen, meni tarjoomaan emännälle kättä:
»Hyvästi nyt», sanoi. Ääni oli soinnuton ja värähti.
»Joko Matti nyt menee? Käteni on niin märkä että pyyhin sen. No hyvästi vaan ja onnea uuteen paikkaan.»
»Hyvästi vaan. Panin lutinavaimen tuohon pöydälle ja nahkaset jätin luttiin, sieltä ne löytää Oskari.»
»Aijoin sulle illallista panna, mutta ei ole vielä valmiina.»
»Eipä ole nälkäkään tässä… Hyvästi vaan ja sanokaa isännälle terveisiä.»
»Hyvästi. Kyllähän niitä sopii sanoa.»
Matti meni ulos hitain raskain askelin. Otti portailta tavarat kainaloonsa ja alkoi astua.