»Sekin rikkoo sääntöjä.»
»Eipä hänelle kukaan muistuta.»
»Muistutetaan. Mutta älä nyt mene, ei sinua täältä kukaan pois käske.»
»Saakeliko täällä viitsii ihmisten rasituksena! Hyvästi vaan ja kiitoksia.»
Vilhelmi jäi neuvotonna seisomaan. Hän tunsi kipeästi miten väärin Matti ymmärsi häntä. Kuohui vihakin Matin itsepäisyyden vuoksi. Josko hän pakoittaisi sen jäämään ettei saisi aihetta kehua toisille, että häntä on täältä ajettu?
Vaan Matti oli jo mennyt paukuttaen ovea.
V.
»Eikö huvittanut?» kyseli ovenvartija puoleksi irvistellen.
Matti haukkui koko ihmiskuntaa, etupäässä kuitenkin niitä, joiden kanssa hän oli joutunut äsken tekemisiin. Päästyään ulos, sattui hän vahingossa käymään istukaspuuhun. Tämä yhä nostatti sappea. Puun Matti taittoi poikki ja tunsi jonkullaista riemua toimitetusta kostotyöstä. Himo jatkamaan samalla tavalla heräsi. Mursi jo toisen. Vaan sitte yht'äkkiä ajatteli: jos ne huomaavat ja alkavat epäillä syylliseksi! Ja kohta inhotti ja kadutti. Hän oli aina pitänyt kartanopuista, hänestä tuntui aivan kuin niissä olisi elävä henki. Joskus oli itsekin istuttanut niissä taloissa joissa oli palvellut. Ja niitä hän ikävöi, kävi useampia kertoja kesässä katsomassa…
Hän poistui puolta juoksua ja huomasi pelkäävänsä.