Olivat vähältä jo joutua riitelemään.
»Kun toinen hyvän tutun vuoksi tulisi seuraan ja sitte sinä laittaudut niin isoksi ja mahtavaksi», päätyi Matti nuhtelemaan.
»Älä vihastu, Matti, tyhjästä, mutta ajattele itse, jos sulla olisi vasituinen morsian…»
Sovittiin lopuksi siitä, että Matti kuitenkin sai seurata.
Kun Matti kohta sen jälkeen yksin loikoi lutin peräsängyssä, ei tahtonut uni ollenkaan tulla. Hortoon päästyä hätyyttivät kamalat näyt. Ensin niissä äskeisissä hypyissä kaatui Martan kanssa ja kun nousi oli toinen jalka korttelia pitempi ja pani niin kauheasti ontumaan. Ja sitte vielä ilmestyi siihen pitkään jalkaan pieksu, jota hän oli rumuutensa vuoksi aina vihannut, kotona muisti olevan ne uudet patiinat, joihin oli itse ostanut saksalaiset päälliset. Ja kun hän taas pyysi Marttaa hyppyyn, istuivat nuo kumman epätasaiset jalat lattiassa kuin naulatut, eikä mies päässyt paikaltaan. Martta nauroi muiden mukana, piti häntä aivan kuin pilanaan! Matti heräsi tuskaansa.
Vaan kohta joutui Liisan ja Iikan vihkiäisiin. Kaiken muun ilkeyden lisäksi piti siellä olla sikahumalassakin, antaa muiden itseään narrata sekä tehdä heidän komentonsa mukaan tyhmyyksiä. Hulluinta oli se, että itse piti kaikki tyhmyydet niin selvästi käsittää, aivan kuin olisi omia tekojaan syrjästä selvinpäin katsellut!
Aamupuolella yötä kummailivat unissa ne seurahuoneella katkaisemansa istukaspuut. Jossain oli ollut kuulevinaan sellaisen ennustuksen, että joka pilstoaa ja haaskaa puutarhain istukaspuita, hän saa helvetissä, niistä kärsiä. Pirut polttavat hänen allansa juuri niitä puita, mitkä on puutarhasta pilstonut. Eivätkä sellaiset puut kulu ollenkaan, eivätkä lopu milloinkaan, tuli vaan kuumenemistaan kuumenee, — ikuinen tuli. Mattia kauhistutti ja kädessä jo tuntui polttoa. Jo koetti rukoilla anteeksikin kamalaa syntiänsä, oli olevinaan polvillaan, lakki vieressä ja kädet ristissä katkenneen puurungon ympärillä. Mutta murtuneitten puitten katkenneet rungot ne kurottautuivat kaulat pitkällään pilviä kohti aivan kuin valittaen ja kostoa etsien…
»En minä ymmärtänyt!» koetti Matti nöyrästi, vaikeroiden vakuuttaa.
Yhtäkkiä löysi jo itsensä ajattelemasta, että pian nuo loppuun palavat. Nousi pois käydäkseen ja kohotti ylpeästi päätänsä. Mutta samassa muistui mieleen, etteivät ne ollenkaan palamisesta kulu. Kauhu valtasi uudelleen. Alkoi hämärtää, nurkat peittyivät varjoon ja aavemaisia kuvia rupesi muodostumaan hätäytyneen nuorukaisen silmäin eteen. Muutamassa nurkassa selvisi ensin haaru, hirmuinen haaru, jonka kourat olivat kuin miekanterät. Ensin oli se teräsharmaa, sitte tulipunainen. Ei epäilemistäkään: siellä liekarehtaa myöskin haarunpitelijä, vaikka ei vielä näytä itseänsä…
»Apuun! Armoa!»