»Niin olenkin, kun olen sun ottanut.»
Lapsi jatkoi pikkuvanhan tavoin aivan kuin äitinsä ajatusjuoksua:
»Ja sellainen, aimo talo.»
»Joka pisara maitoakin meijeriin viedään!» kähisi nauraen Mikko. Ja sitte hän kuvaili minkälaiseksi sisar tulee niin kuivassa talossa, tavalla, jota ei voi kertoa. Mutta hän sai koko huonekunnan nauramaan. Itse kertoi menevänsä Koivuportaasen ajopojaksi ja kehui että siellä on ihmistenmoista elämää vielä, »kun ei meijeriinkään viedä».
»Toinen hyvä!» nauroi isä kaksimielisenä, ettei oikein tietänyt poikaako hän tarkoitti vai taloa. »Saa siitäkin hyvän!» jatkoi jonkullaisella ihailevalla syrjäsilmällä katsellen poikaa, joka pyöritteli mälliä poskessaan ja syleksi kuumaan poroon takassa.
»Pitääkö se suussaan?» kysyi vanhempi veli. »Kun saa tupakkia. — Ootko sinä mun tupakkiani ottanut?»
»En, porvarista sain.» Poika ei päätäänkään käännä puhuttelun aikana, takkaan vaan syleksii.
»Koivuportaan emäntäkin on häjynkurinen», jatkaa tyttö.
»Ja sekö on enkeli, Salmenperän ämmä? Vie sun…» kähisee Mikko.
Vanhemmat eivät kiistaan sekaannu. Kun eivät lapset vaan heitä hauku eivätkä mitään pyydä, saavat kernaasti jutella sellaista mikä heitä huvittaa. Mikäli omilta harrastuksiltaan ehtivät, seuraavat huvikseen joskus näitä juttuja, milloin hyväksyvästi naurahdellen, kulloin häiriytyneenä karttaen hiljaa olemaan.