»En tiedä, kuulkaa Törrönen, en tiedä. Tottapa rahat kuluvat paremmin jos niitä on enempi, minä ainakin luulen. En tiedä. Mutta kun ne talollisetkin aina vaan köyhtyvät, vaikka kermovat jo kaivovetensäkin! Sen minä vaan olen tullut huomaamaan, että ainakin mulle kannattaa katujen kivittäminen paremmin kuin kuokku ja ojain luonti.»
Vanha mies nauroi ja matki:
»Maan kivittäminen kannattaa paremmin kuin sen viljeleminen.»
»Sepä oli hauska havainto! — Terve sentään, emäntä!»
Ääni kuului ovesta ja sisään astui emäntää tervehtien nuori, reipas mies. Se oli Joel Törrönen, ammatiltaan muurari. Kun vieras asettui istumaan rahille, sanoi Lintuneva hiukan hämillään ja itseään puollustellen:
»Sulle ei sovi plöröä tarjota … et huoli. Kaada Liisa kahvia.»
»Ei ole väliä kahvista. Mutta mistä te puhuitte?»
Selitettiin. Nuori Törrönen nauroi.
»Se on todellakin kuvaavaa, että katujen kivittäminen kannattaa paremmin kuin leipämaiden kuokku. Mutta siinä on vielä yksi puoli: täällä maalla on vaikea pitää maanteitä kunnossa hiekan avulla. Miksi ei niitä kivitetä?»
»Jopa sinä nyt!… Ei siihen riittäisi valtionkaan varat. Näkee että se on kaupunkilainen!» nauroi isä.