»Mitä!»
Köpi vietiin isänsä viereen. Tämä makasi kipeästi valittaen selällään sammalten päällä. Joitakin katkonaisia sanoja sai hän sanotuksi, mutta kova pistos seurasi aina joka yritystä. Kasari oli asettanut hänet makaamaan paikkaan, mihin nyt täydellä terällään loistava kuu loi kirkasta valoa.
»Voi poikani», äänsi Hermanni. Näkyi tahtovan jatkaa jotakin, mutta ankara pistos vääristi suun, otti hengen kiinni ja veti kasvoille sinertävän värin.
»Voi poikani», yritti hän uudestaan. »Vanhurskas Jumala … joka … kaikki tutkii.» Taas ehkäisi pistos. Hän pyysi viemään kotiin.
Koko ajan pitivät miehet pojan käsivarsista, seisottaen häntä runnellun isän vieressä. Köpi ei ollut virkkanut sanaakaan, ennen kuin isä mainitsi kotiin viennistä.
»No onpa täällä hevonen.»
»Joutaako se?» kysyi Kajari ivallisesti.
»Mikäs siihen nyt…» Meni hymyyn pojan suu.
»Auttaako? Mikäkö siihen nyt auttaa? Ei mikään. Eikä siihenkään, että sinut viemme mukana», sanoi Kasari.
»Jos tulen. Eikä siitä tuosta nyt vielä kuole.» Ei häntä nyt sentään naurattanut.