* * * * *
Aamu alkoi valjeta. Jo tappelun kiivaimman tohinan tauottua alkoi kylän naisväki likemmäksi pyrkiä. Siinä oli jälkiä kuin sotatantereella ainakin. Mikä miehistä vielä pökerteli puoli taintuneena, mikä hoiteli haavojaan, mikä ontuen yritti kylään päin. Mikä valitteli, mikä kiroili ja uhkasi, mikä muuten jotakin sanoi.
Laitalan Valeen haava ei ollutkaan aivan suuri, sillä puukko oli sattunut lapaluun päälle ja siinä tehnyt ainoastaan ruman viilteen.
Kun nyt ruvettiin tarkastamaan, löydettiin kaikkiaan kymmenkunta hyvin pahasti haavoitettua, joista puolet kykenemättömiä itse liikkumaan. Tunnetuimpia niistä olivat Mäkilahden Matti, joka kangen iskusta oli nähtävästi tainnuksiin mennyt; Kuivasen Ella, jonka pää ja kasvot olivat tervapiiskalla niin runnellut, ettei häntä olisi tuntenut muusta kuin vaatteista; Iikan Antti, joka ei jalkansa tähden mihinkään päässyt, poskessa sen lisäksi oli puukon haava. Ensinnä luultiin useampia kuolleiksi, mutta kun niitä ruvettiin liikuttamaan, huomattiin kaikissakin olevan vielä henki tallella. Henkeänsä ei siis menettänyt muut kuin tuo kaunis, harmaa ori, sillä nuorukainen, joka sillä oli ajanut, virkosi eloon sekin. Näiden haavoitettujen joukossa oli enempi puoli pitäjäläisiä, vähempi korvenloukkolaisia. Mutta ne korjattiin kaikki hoitoon, ystävät ja viholliset.
Kun vielä ne pitäjäläisten hevosista, jotka olivat näkyvissä, oli korjattu kylään, jäi ottelukenttä autioksi siksi, kunnes paimenpojat taasen ehtivät sinne äskeistä tappelunryminää matkimaan ja osoittelemaan.
TOINEN OSA
I
PAKOLAINEN
Aamu oli valjennut. Karhun Esa löysi itsensä metsästä makaamasta huohottaen rontossa, johon oli kaatunut. Uupumuksesta puoliksi taintuneena oli hän siihen käpertynyt. Kun kaatui kerran pitkälleen, tuntui tuo asema niin hauskalta ja levoittavalta, ettei mistään hinnasta olisi tahtonut siitä luopua. Levättyään siinä puolisen tuntia kohosi hän ylös. Suuri puukko, joka kimalteli punaisesta verestä, oli vielä kädessä. Vasta ylösnoustessaan hän nähtävästi tunsi kipua: päätä huimasi, että vähällä oli kellistyä uudestaan kumoon, vasemmassa kädessä oli puukon haava, josta vieläkin runsaasti tippui verta, ja koko käsi oli melkein tunnoton.
»Voi tulimmainen!» Hän päästi sarjan sydämellisiä kirouksia, heitti puukon maahan, tarttui oikealla kädellä haavoitetun käden ranteeseen tuskallisesti siitä puristaen.