»Esimerkiksi tällainen poika!» Karhun Esa röyhähtäen huudahti.
»Niin, sellainenkin kyllä kelpaa!»
Mutta uudelleen kääntyi puhe mahdollisesti murhattuihin tai haavoitettuihin. Niistä haavoista, mitä heillä itsellään oli, ei juuri mitään puhuttu, vaikka nekin kyllä olivat sen muotoisia, että nykyaikana sellaistenkin tähden jo tohtoria etsitään. Päivitettiin mentäisiinkö takaisin hakemaan niitä. Mitäs se hyödyttäisi? Tulisi vain uusi tappelu ja — sinne ne jäisivät. Ei kukaan sanonut, vaikka epäilemättä jokainen sitä ajatteli, että mahdollisesti tulisi myöskin — uusi tappio. Kyllä Karhun Esassa ja parissa muussa olisi ollut miestä lähtemään, mutta kun kaikki muut löivät koko puuhan maahan, niin siihen se jäi. Viimeinen keino siis oli antaa tietoa niiden kotiin, että tietävät noutamaan mennä. Karhun Esalle, jolla oli hevonen, annettiin velvollisuudeksi tietoja viedä, he muut, kun käymäjalassa tulevat, eivät niinkään pian ehdi.
Esa kirosi ja vannoi, että hän ei ikänä mene sellaisia murheen ja samalla häpeän sanomia viemään, antoi hevoselle iskun ja lähti. Toiset huusivat ja kirkuivat perään, mutta Esa ei mitään kuullut.
Ja huimaa vauhtia hän riensi ripeällä ratsulla. Jo kiidätti ohi murrosten, missä yöllä oli ensimmäiset urotyöt tehty. Päivän valossa näki nyt nuo valtaiset puukasat, jotka siinä hujan hajan heitettyinä remottivat kuin mikäkin valloitettu varustus. Maantien kamara, joka raiteiden välissä rauhallisilta kulkijoilta oli ruohittumaan päässyt, — kun ei pitäjäläisillä vielä ollut herännyt aavistusta tämän tien varsilla löytyväin mainioiden kasvimaiden povessa makaavasta kullasta, — oli nyt ravalle tallattu. Se näytti kuin peikkojen tanssikentältä täällä rauhallisen, alkuperäisessä viattomuudessaan lepäävän luonnon helmassa.
Esa pidätti ratsuaan. Yöllisen kahakan muisto heräsi hänessä elävästi. Silmistä, joista tähän saakka oli loistanut jonkinlainen toivottomuuden ja pettymyksen synkkä ilme, leimahti taas innostuksen tulinen lieska.
»Ketähän ne kaikki olivatkin?» hän vahteja tarkoittaen ääneen virkahti, suu hymyssä.
Hetkisen aikaa pyörähdeltyään ja nähtävästi muistissaan ihailtuaan tässä ottelussa saatua voittoa lähti hän uudestaan ajamaan. Vähän matkan päässä tuli eteen pienehkö niittyaukea, jonka toisella laidalla Esa äkkäsi oman heponsa rauhassa syömässä. Sepä vasta löytö! Kuinkas moni muu sieltä omalla hevosellaan kotiin tulee!
Pian oli hän muuttanut suitset oman mustansa päähän. Olisi mieluisasti toisenkin hevosen mukaansa vienyt; olisi ollut niin uljasta tulla sieltä kahdella hevosella, kun muut, epäilemättä kaikki, tulivat jalkapatikassa. Mutta kun ei ollut mitään keinoa saada toista perässä seuraamaan, heitti hän sen siihen ja lähti omalla mustallaan lennättämään. Hevonen, joka oli tielle jätetty, katsoi hetkisen ikään kuin kummissaan menevien perään. Hirnahti sitten tyytyväisesti juuri kuin olisi tahtonut sanoa: »sama se!» ja poikkesi tiepuoleen syömään.
Jo sivuutti Esa taloja ja kyliä. Kirkkopukuisia ihmisiä oli muutamia tiellä kulkemassa Herran temppeliin, sillä täältä päästä pitäjää oli sinne pitkä matka. Jo etäältä ihmiset syrjään väistyivät, kun kuulivat lujan hevoskavioiden paiskeen. Jo valuivat hikipisarat valtaisina vaahtokokkareina alas mustan kylkiä, mutta se näytti melkein nauttivan tästä hurjasta menosta. Kulkijoita sivuuttaessaan Esa aina jotakin huudahti hevoselleen, ikään kuin tämä vielä olisi sellaisia kiihottimia tarvinnut. Ja ihmiset, jotka kirkkoon menivät, kallistelivat surullisesti päätänsä ja virkkoivat: