Sakarin Jassua alkoi jo kyllästyttää, sillä hän oli vähitellen selvinnyt. Esan häntä rääkätessä sai Jassu tilaisuutta sylisin tarttua kiinni tämän jalkoihin ja veti äkkinäisellä nykäyksellä Esan kumoon.
»Ka, älä nyt karkuun lähde, anna minä nostan», puheli Jassu itsekin vielä maassa ryömien.
Kyllä nyt olisi ollut Jassulla aika lähteä. Mutta eihän siitä mitään tullut. Esa nousi, heitteli Jassua vielä muutaman kerran siksi, että Jassu rupesi rukoilemaan.
Sitten lähdettiin kopistelemaan pihatuvan kamarin ovelle, Esa yhä pidellen Jassua, sillä oli niin mukavaa ja hauskaa näytellä nyt tuota miesjunkkaria ja tyttöjen nähden siitä pilkkaa tehdä. Jassu antoi tahallaan narrata itseään, sillä vastustelematta kulki hän Esan kuljettamana kuin nuorasta talutettava koira. Esan jyskyttäessä ovella lauleli Jassu hänen vieressään:
»Turvassa olet ystävä kulta mun kainaloni alla.»
Tuo Esaa nauratti ja hyvälle tuulelle sai. »Vai kainalosi alla?»…
»No mutta, ovi pois!» Esa huusi. Alkoi kyllästyttää odotus ja luontoonkin koski: vai pitää odotella! Aatami nousi, kun mieleen muistui miten Sanna monesti, kun kotipolttoista vähän oli huivin alla, oli puheilleen vienyt, kaulassa kiikkunut ja sanonut…
»Ovi pois paikalla, taikka!»
»Turvassa olet ystävä kulta mun kainalo…»
Nyt aukesi ovi ja Sanna pistäysi ulos; sulkien oven peräänsä.