»En, riisu pois nyt, taikka…»
»Mitä tuossa nyt, Esa», muori suhditti, »tuollaista retaletta sänkyyn vetämään. Saisit itsekin jo laittaa itsesi taas johonkin touhuihin. Kenenkä se hevonen on?»
»Hevonen?» Esa nähtävästi sävähti ja muisti nyt, että hän todellakin oli tullut hevosella kotiin.
»Kuule Jussi», sanoi hän vähän aikaa mietittyään, »mene ja aja se koni tuonne karjakujalle, aja vähän edemmäksi. Kohta nyt.»
»Valjainensako?»
»No vaikka kuinka…! Aja menemään kaikkinensa. Saakeli!» Hän katsahti neuvotonna lattiaan ja kynsäisi korventaustaa. »Aja menemään sinne!» huusi hän vielä perään ja hoivasi kädellään.
»Kenenkäs se hevonen on?» kysyi Matti naurussasuin.
»Pahuus itsekään tiesi, kenen se on.» Rupesi sitten pahkiloimaan, ettei jo illalla ajanut sitä mailta halmeilta. Muorikin sekautui samaan juttuun, arveli ettei pitäisi omia hevosiaan niin hyppyyttää, että kuolevat, kun pitää sitten muiden närällä ajaa. Esa arveli, että *sellaiset* ämmät, sellaiset (hmh … hmh) saavat pitää koreasti kiinni leipälaukkunsa; että hän on sellainenkin poika, joka vastaa tekonsa ja tietää mitä tekee, eikä itke yhden hevosen kuolemaa koko elämänikäänsä, eikä paljon surkeile vaikka…
Tämä hevosjuttu oli saanut Esan taas sille tuulelle, että Matti ryntäsi muuten hitaiset säärensä ulohtaalle, sitten tuli piialle ja muorillekin sinne asiaa.
Jäätyänsä kahden kesken Kaapon kanssa, joka yksin sai olla tuvassa, penkin loukossa imeä piippuaan, rupesi Esa uudestaan Kaapoa riisuttamaan. Eikä tämä paljoa vastaan pannutkaan: jättihän ryysynsä, tukkien ne piiloon penkin alle, ja pistäysi sänkyyn, johon Esa seurasi. Kiukku oli nähtävästi jo mennyt ohi, sillä esiripun takaa alkoi heti kuulua vilkas kuiskutus ja toisinaan ylisängyn pohjaa täristävä naurunhohotus. Väet palasivat vähitellen tupaan, mutta koettivat olla millään tavalla herättämättä Esan huomiota.