»Tphyi!» hän sylkäisi, »en totta tosiaan, en tässä matoisessa maailmassa…! Juoppo, sika ja muuta … ihan kuin äitini! Lempoko minua lie siihen villinnytkin?»

Hänen tunteensa Sannaa kohtaan olivat niin kummalliset. Hän inhosi — ja rakasti, ajatteli ettei hänen ja Sannan välillä vielä saisi ollakaan kaikki lopussa. Se oli jokin intohimon viehättävä tunne, joka tuota rakkautta säilytteli ikään kuin jonkinlaisena ikävöittävänä leluna iloisilta ajoilta. Järvelän Santraa hän ajatteli aina rinnan Sannan kanssa. Tämä ajatus tuotti vielä tuskallisempia tunteita, sellaisia, jotka polkivat ja asettivat hänet kovin nöyryyttävään asemaan. Hänhän oli jokin päivä takaperin käynyt ikään kuin puolihulluna Järvelässä vielä kosimassa Santraa. Vasta sieltä tultuaan oli käsittänyt, että se oli ollut äärettömän naurettavaa. Nyt hän kärsi intohimoisesti rakastavan, hylätyn ja naurun alaiseksi itsensä tehneen kosijan kaikki tuskat aste asteelta. Tämä tuotti hänelle päivän ankarimmat raivokohtaukset. Jospa olisi keinoa saada Santra *vieläkin*! Käsivarsissaan tunsi hän olevan voimaa, sisussaan luontoa murtamaan mahtavimmatkin esteet. Hän huitoi riukeilla käsivarsillaan ilmaa, takoi nyrkeillään kiviä ja puunrunkoja, iski niitä puukolla ja tunsi olevansa herra, mitä voimaan tulee. Mutta sitten, niin kuin tippuva vesi sammuttaa lieskan ja tuli silloin tuskallisesti sihisee, samoin herpaisi voimakasta, hurjaa rakkaudentunnetta tieto, että jos kaikki muut esteet poistaisikin, — Santra ei huoli hänestä, ei välitä *vähääkään*…

Hän värisi intohimoisesta mielenliikutuksesta. Koko huolten kuorman erilaiset ainekset vyöryivät yht'aikaa ylitse…

Hän, joka oli ollut kaikki kaikessa, pitäjän paras poika, jonka suosiota kaikki olivat etsineet, jota kaikki olivat pelänneet, jota oli pidetty rikkaana, jota ei kukaan ollut tohtinut estää, teki hän mitä tahansa, — hänenkö omaisuudestaan uskalletaan huutokauppoja kuuluttaa, häntäkö nyt ahdistetaan joutavasta hevosenajosta, hänellekö tytötkin jo alkavat selkänsä kääntää?

»Samassa liitossa koko maailma!»

Epäluulo heräsi ystäviäkin kohtaan. Karin Vennusta ei hän ollut koskaan oikein pitänyt, ei koskaan häneen oikein luottanut; Ella oli varmaankin hänen kiusaksensa mennyt Rekipellon Sannan luokse; Koipi-Siukkua oli aina halveksinut; Iikan Antti piti itseään liiaksi Esan vertaisena…

Hän meni lävitse koko ystäväsarjan. Ei yhtään ollut, josta olisi voinut sanoa: tuohon luotan, tämä on ystävä hädässä ja kykenee auttamaan.

Näytti selvältä, että saattoi ottaa lukuun ainoastaan oman voimansa ja kykynsä, kun selvityksen ratkaiseva hetki lähestyy. Kiihko pimitti järjen, sai hetkiseksi hairahdetuksi siihen ajatukseen, että kykenee kostamaan kaikille. Silloin hän hurjasti tanssi ja loikki, riemuiten koston autuaallisesta esimausta. Ja hän ihaili puukkoaan, kuin metsästäjä uutta, oivallista pyssyä, riemuitsi kuuluisuudesta, jonka hänen käräjäjuttunsa herättäisi, lauluista, joita hänestä sepitettäisiin, hänen tekonsa olisivat »kau-he-ammat kuin kenenkään muiden»!

Mitä se oli?

Metsästä, jotenkin läheltä kuului virrenlaulu, ääni oli miehen. Esa seisahtui ja kuunteli henkeä pidätellen. Kenen ääni? Tutulta se tuntui, mutta ei sittenkään…