»No, no … no… Iikka! Annatkin Kaapon repiä koko tukkasi… Lempoako siinä makaat suullasi kuin ahma. Tule pois alta! Ha haa, itkemäänkö?… No voi sun perhana. Tuosta Kaaposta tulee mies!»
Vennu oli noussut istuvilleen sängynlaidalle, nauroi yhä henkihieverissä ja usutteli poikia.
Nyt tulivat tupaan meluten ja hauskasti suuta piesten lampaanlihan syöjät. Kerääntyivät kohta asiantuntijoina, ihastuneina tappelevain poikain ympärille kiillottelemaan:
»Ähäh! No no no … ota Iikka puukko!» kehoitteli Esa. Mutta Iikalla ei ollut puukkoa. Esa jo aikoi salavihkaa pistää hänelle käteen omansa, mutta Vennu, joka oli vihdoin tullut pois sängystä, kiljaisi:
»So so, Esa!»
Esa päästi raa'an naurun ja pisti suuren puukon tuppeensa. Samassa pääsi Iikka juoksemaan ja kapisti pihalle. Niin kylliksensä oli Kaapokin saanut, ettei halunnut ajaa edemmäksi kuin ovelle asti, josta huohottaen, pää paljaisiin paikkoihin revittynä, kasvot ja sormi verta vuotaen palasi alas valuneita housujansa kohotellen, mielihyvissään naureskellen ja noituen:
»Vietävä tulee toista nukuksissa penkiltä pudottamaan! Puree kuin koira, kun ei muuten mitään voinut… Olisi vain ollut puukko, niin olisin sille vietävälle antanut ikuisen torpanmaan.»
Toverit nauroivat: — tuohan kuului miehekkäälle!
»Missä sun puukkos oli?» kysyi Esa.
»Varastettiin eilen, ja…»