Valee istui syrjässä ujostellen ja vaiti niin kauan kuin se tapahtui. Mutta sitten hän ihastuksesta räjähti nauramaan. Mieli oli niin kiihottunut, että naurun perästä alkoivat kohta kyyneleet vuotaa, joita pyyhkien ja hämillään ollen koetti huolellisesti salata.

Kun oli tyynnytty, johtui puhe itsestään järkeviin asioihin. Muorin mielestä oli selvä asia, että ensimmäinen tehtävä on mennä koettamaan sopia Järvelän haltijain kanssa. Vaikka ei Valee silloin, kun yritykseen ryhtyi, ollut ensinkään ajatellut sitä, oli vain otaksunut, että se menee itsestään, huomasi hän nyt, että se saattoikin olla hyvin vastuksellinen tehtävä. Tätä seikkaa miettiessä kääntyi ajatus itsestänsä Matti-setään, joka kaikissa muissakin asioissa tapasi olla apuna ja neuvonantajana. Arvelutti sentään hyvinkin kääntyä tässä asiassa hänen puoleensa… Olisipa ollut melkein parempi, kun olisi siitä voinut omin voimin suoriutua. Mutta pakko käski. Muori otti mennäkseen puhumaan asiasta Matille. »Käyköön sitten miten käy», hän sanoi.

Mäkilahden Matti tuli illalla. Muori ei ollut silloin kotona ja Valee vei hänet kamariin. Santra istui siellä loukossa puolittain seinäänpäin kääntyneenä ja katsahteli arasti vastatullutta. Matti ei ollut Santraa näkevinänsä, piippuansa vain kävi muuriin kopistelemassa ja alkoi jälleen täytellä kysellen:

»Mitä asiaa täällä nyt sitten on? Äitisi kun kävi tänne hätähypäkällä käskemässä ja sanoi sulia asiaa olevan.» Kurillinen piirre väreili suusopissa ja Valee joutui hämille.

»Olisihan sitä asiaa vähin. Eikö äiti jo siellä mitään sanonut?»

»Ei sanonut. Arveli vain, kun kysyin, että on se Valee jo siksi iso, että taitaa itsekin puhua. Mutta mikä ihminen tämä on, joka täällä istuu?» Matti astui lähemmäksi Santraa, joka paeten kyyristyi yhä lähemmäksi seinää. Valeeta nauratti.

»Tytärihmisiähän tämä onkin. Tulehan nyt näyttämään itseäsi.» Setä veti käsipuolesta, mutta Santra ponnisteli vastaan.

»No noh.» Setä rupesi nauramaan. »Taitaa tämä olla emännän alku. Tulepahan nyt näyttelemään itseäsi. Vasikka naamaansa häpee.» Hän veti tytön keskilattialle. Santra oli hädissään, punasteli ja peitteli kasvojaan. Valee nauroi ja setä nauroi.

»Älä nyt moiti sentään», pyyteli, »täällä Korvenloukolla ovat tällaiset tavat.» Hän laski Santran, yhä kuitenkin tätä mieltyneenä katsellen.

»Jaahah», rupesi sitten sanelemaan. »Noo, mutta saakuri tuota, et sä nyt tarvitse enää puhemiestäkään ja sinä olet aina luvannut, että otat minut, kun tarvitset, junkkari! Kuka sinulla on ollut?»