»Kun oikein kovistaisi, niin kyllä täytyisi todistaa.»
»Mutta kun ei kovisteta.»
»Siinäpä se on. Saapa nähdä, mitä ihmeitä nyt taas Mikkelin aikana tapahtuu.»
Puhe kääntyi yksistään siihen. Olikin juuri tapahtunut kyllä kumma tapaus, tuo Järvelän Santran. Kaikki arvelivat sen johdosta syntyvän jotakin levottomuuksia. Laitalan Valeesta olivat he ennen kuulleet hyvää. Nyt sitävastoin hän esiintyi oikein aikansa urhona ja miehet tuomitsivat häntä ankarasti: parhaimmatkin nuorisosta näkyvät hullaantuvan!
Hautalan Janne siitä oikein tulistui.
»Jos me tahdomme järjestystä pitää, ei meitä auta muu kuin Jumala ja oma nyrkkimme!» virkkoi hän puristaen isoja nyrkkejään. »Me emme ole miehiä, ei mitään, jos me annamme tuon villityn lauman niskoillemme tulla. Meidän täytyy ruveta vielä kovemmiksi, eikä hellittää yhtään. Niiden täytyy ruveta pelkäämään! Jos nyt rupeamme alistumaan, niin pian sitä sitten tässä jokaisen nahka saadaan kuivamaan ripustaa, poltetaan talot ja tavarat ja meistä tulee keppikerjäläisiä.»
Janne käveli raskain askelin lattialla ja kiukkuinen innostus hehkui hänen silmistään. Kiihko tarttui toisiinkin, yksi ja toinen liittyi häntä innostuneena säestämään. Ainoastaan Talvikosken Hermanni ja muuan toinen vastustivat, puolustaen rauhallisia toimia. Aprikoitiin sinne ja tänne. Ehdotettiin, että pienimmätkin rikokset koetettaisiin tästälähin saada rangaistukseen, ei koskaan antaa mitään anteeksi, panna ne oikein vavistuksen alaisiksi. Pitäisi ruveta miehissä pitämään yövahtia ja lopettaa ajoleikki kerrassaan!
Talvikosken Hermanni, laupias mies, puolusti yhä evankeliumin mukaisia keinoja, saarnaamista, rukouksia. Toiset kyllä eivät niitä halveksineet, mutta eivät voineet uskoa tällaisen elämän keskellä niiden avulla päästävän kulkemaan. Puhe rajoittui siis vihdoin yksinomaisesti poliisitoimiin. Arveltiin, ryhtyisikö nimismies lopultakin heidän kanssaan noihin raakuuden kukistamispuuhiin?
»Hänen täytyy», arveli Hautalan Janne, »hänen täytyy ruveta todellisesti miehistelemään ja heittää pois veltto välinpitämättömyytensä. Ja jos ei, niin minä olen sekin mies, joka menen maaherran luo vaatimaan tänne sellaista nimismiestä, joka on nimensä arvoinen.»
»Mitäs sitä meikäläisten ränttää ruveta herrain kanssa kissanhäntää vetämään», epäili Talvikosken Hermanni.