"Voi hävyttömiä!" hän ääneensä virkkoi, niin että sisään varmaankin kuului. "Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vain yhtään halua auttaa kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla."
Kohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi hartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa antanut.
"Voi sentään", hän sanoi, "entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa … ei yhtään."
"Ei ne ajattele sitä", sanoi Sanna. "Minä sanoin Matille, että mennään
Tiinan luo, kyllä se antaa."
"No Jumala armahda, mihinkä sitä mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan navetasta olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa levolle panna."
II.
Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, joka lähes yhteen jaksoon äänteli.
"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko
Tiinakaan unenrauhaa".
Tiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Se koski Sannan tunteisiin, sillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen itkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia ollut.
Tuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekijäänsä rasitettavan.