"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes kävelemään aikansa kuluksi", koetti Sanna puolustaa.
"Jopahan… Kyllä se surkea tapaus oli teille."
"Oli se."
Sannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä tuntui niin unelias olevan.
Tuppu ja Liinukin toisinaan unissaan itkivät, kun kaikellaiset möröt ja painajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan kuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Kun lapset huomasivat että äiti oli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat pian, kun äiti vakuutti, ettei enää näe pahaa unta. Aukustikin toisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolln rasvalla voideltu.
Miinaa ei äiti uskaltanut ollenkaan käsiltään pois panna. Pelotti että pahemmin sitten ehtii huutamaan, ennenkuin tyystytetyksi saa ja yhä enemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.
Rahia vasten Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään raatsinut vetää silloin kun Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä kirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi, josko olisi jotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.
Silmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas tehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei enää yhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista vettä pitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla usein pyyhki, rupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin hän itsessään tunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti noussut ja valkeata takkaan tehnyt, ehkä sitten olisi silmiäkin karvastelemasta laannut.
Jos vielä tulevat kipeiksi silmätkin ja rupeavat oikein pakottamaan, niin sitten on ainakin hukka käsissä.
Tämä vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne rupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa. Onnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin monta, eikä yhtään joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja pientäkään toivoa herättänyt.